Vuosi 2001 oli onnellinen vuosi. Urheilun saralla pääsin keväällä oivaan kuntoon (ladoin sellaista 15 minuutin vitosta ja muuta), joskin kauden pääkisassa Turun Kalevan Kisojen kympillä astelin radalta 3km jälkeen. Siinä oli vähän sellaista heikkoa oloa kun keli oli kuuma ja itsellänikin oli kuumetta yli 38 astetta. Pelkäsin ihan kuolevani kun makasin kotona kylmässä suihkussa. Ei ollut ihan riemastuttavin hetki tuo, mutta oli se sovelias näyte tyhmyyden rajattomuudesta. Illalla kuitenkin tapasin elämäni ihanimman ihmisen, ja asiat jotenkin pääsivät mittakaavaan.
Seuraavina vuosina pääsin nauttimaan jos jonkinlaisista vammoista. Oli jännerappeumaa, joka veti minua narussa lähes 8 kk ja tutustutti minut todenteolla vesijuoksuun, polveakin saatiin operoitua ja lopulta vielä akilleskin pääsi puukotettavaksi. Vuoden 2003 keväällä rullailin 6km aikaan 18:03 ja seuraavana iltana mursin oikean fibulan. Luulin sitä vain venähdykseksi jäällä kaaduttuani, mutta 1,5km:n kävely/juoksu/hyppelyn jälkeen kipu oli melko voimakas, joka altisti ajatukseni mahdolliseen murtumaan. Onneksi sain siihen mustan kipsin. Niin ja sitten IT-jänne sekä takareisi ovat oireilleet tasaisin väliajoin. Näiden saatossa on tullut rupateltua tohtorin kanssa niitä näitä useampaankin otteeseen ja frendattua kortisonin kanssa melko pitkään.
Samaan aikaan tai oikeastaan näiden pysäkkien välissä juoksutulosten suunta vahvastui, mutta väärään suuntaan. Aloin kammoksua kisaamista, koska odotin aina entistä heikompaa tulosta. Oikein tsemppaamalla sen yleensä myös saavutin. Treeneissäkin oli ihan helppo vähän jallittaa itseään, ja siinä olikin yht'äkkiä jonkinmoinen kierre päällä. Ihan selkäytimeni omaksui tuon kaavan, ja kykenen vieläkin psyykkaamaan itseäni negatiivisesti ihan missä ja milloin vain. Onhan se vähän ikävää, kun välillä olisi eduksi olla positiivinen ja henkisesti vahva. Näiden asianhaarojen innostamana hamusin onnistumisia. Siinäpä oli oivallinen plaseeraus triathlonille. Ensimmäisen, vuodelle 1991 osuneen tutustumisen jälkeen, olin yht'äkkiä valmis kohtaamaan nöyryyttä ja identiteetin poisoppimista muun muassa.
Vammat ne eivät lajirajoja kunnioita. Niin ne vain yhä kopeloivat kehoani, vaikka poisoppineempi olenkin. Lääppivät pakaroita ja hivelevät takareisiä tuon tuosta. Ja siihen tykö tulee näitä äkäisempiä iskuja. Mennä viikolla ihan vain innokkuuttani astelin kepein askelin, mutta suurella tarkkuudella kiveen. Nilkkani petti ennen ajatusta ja pullautin voimasanoja. Lapset kuulivat ne. Häpeän tunne ja voimakas kipu olivat nidottuna siihen pakettiin. Ystävät auttoivat ja minä vain ärräilin. Niin, että kiitos vaan avusta. Ajan myötä moinen astelu värjäsi nilkan ja osan jalkaterää sinisellä, ehkä vähän purppuralla. Osuma onkin aiempia nohevampi.
Mutta kyllähän tämäkin vamma on sellaista ohimenevää laatua. Kismitystä nostaa vain se, että juoksu oli sen verran terävöitynyt kaiken maailman swimrunien ja polkujuoksujen jälkeen, että aloin jo hieman odottaa kilvoittelua. Nyt se vähän siirtyy ajassa, ja ensimmäinen kisa taitaa olla vasta Floridassa marraskuussa. Se on sellainen ihan pikkuinen vitonen vaan. Ehkä pääsen alle 20:00, jos kisa on alamäkeen ja siihen osuu myötätuuli.
Thursday, October 15, 2015
Thursday, September 17, 2015
Tuunattu märkäpuku ja muita juttuja
On trendejä ja sitten on ei-trendejä. En ole tietoisesti himonnut tai vältellyt niitä, koska aivan sama. Tuli M(usic)TV, meni muodin taju ja Hittimittari, tuli Internet ja meni MTV. Siinä välillä kävi Jyrki, tuli muka älykäs puhelin ja katosivat kaikki puhelimeeni tilatut soittoäänet. AC/DC muuten pysyi.
Mutta nyt olen tietoisesti trendikäs. Kovin nöyrästi kuitenkin, kun niin on parempi. Aion nimittäin vesijuoksemaan. Lienee pyöräilylle syljeskelevien keksintö tämä. Ovat niin pitäneet triathlonista, mutta eivät enää illalla kolmen lajin jälkeen. Siinä nuutuneena ovat uhonneet, että nyt pyörä myyntiin. Ja tovin kuluttua palautusjuomaa siemaillessaan päättivät, että nyt tosiaan loppuu se hiilikuidun tanssittaminen, me vain uimme ja juoksemme toistuvasti ja lakkaamme ennen kuin tulee liian vilu. "Näin on", on kuulunut nurkasta.
No lauantaina järjestetään Solvalla Swimrun ja sinne on suunta. Voi olla mielenkiintoinen sopiva sana kuvailemaan odotuksia pitkähkölle päivälle, jona on tarjolla 34-35km jalan ja vajaa 6km uiden, mutta näitä sopivasti vaihdellen. Ja vielä parin kanssa. Raaka-Arska kelpuutti minut seurakseen, mutta uskon, että kumpikin Team No Underwearilaisista pähkii hiljaa mielessään, että miten jaksaa. Matka on verrattain venytetty, ettei tämä ihan laajimmalle levinnyt trendi ole. Mutta sen verran kuitenkin, että omat vermeet on lajille jo tarjolla.
Omat varusteeni ovat epätrendikkäät, mutta itsetuunatut. On leikattua märkäpukua, kiitos sponsorin, Utriaisen Ilkan. On porattu pullariin pikanauhat ja hankittu olkapäitä narisuttavat voimilleni selvästi ylisuuret lättärit. Kaikki pelissä siis. Tankkasin myös.
Siltikään ei ole hirveän tarkkaa hajua, miten lauantaina jaksaa. Mutta mitäpä siitä, Uusia kokemuksia aallonharjalla. Sellaisista on trendikkäät lauantait tehty.
Mutta nyt olen tietoisesti trendikäs. Kovin nöyrästi kuitenkin, kun niin on parempi. Aion nimittäin vesijuoksemaan. Lienee pyöräilylle syljeskelevien keksintö tämä. Ovat niin pitäneet triathlonista, mutta eivät enää illalla kolmen lajin jälkeen. Siinä nuutuneena ovat uhonneet, että nyt pyörä myyntiin. Ja tovin kuluttua palautusjuomaa siemaillessaan päättivät, että nyt tosiaan loppuu se hiilikuidun tanssittaminen, me vain uimme ja juoksemme toistuvasti ja lakkaamme ennen kuin tulee liian vilu. "Näin on", on kuulunut nurkasta.
No lauantaina järjestetään Solvalla Swimrun ja sinne on suunta. Voi olla mielenkiintoinen sopiva sana kuvailemaan odotuksia pitkähkölle päivälle, jona on tarjolla 34-35km jalan ja vajaa 6km uiden, mutta näitä sopivasti vaihdellen. Ja vielä parin kanssa. Raaka-Arska kelpuutti minut seurakseen, mutta uskon, että kumpikin Team No Underwearilaisista pähkii hiljaa mielessään, että miten jaksaa. Matka on verrattain venytetty, ettei tämä ihan laajimmalle levinnyt trendi ole. Mutta sen verran kuitenkin, että omat vermeet on lajille jo tarjolla.
Omat varusteeni ovat epätrendikkäät, mutta itsetuunatut. On leikattua märkäpukua, kiitos sponsorin, Utriaisen Ilkan. On porattu pullariin pikanauhat ja hankittu olkapäitä narisuttavat voimilleni selvästi ylisuuret lättärit. Kaikki pelissä siis. Tankkasin myös.
Siltikään ei ole hirveän tarkkaa hajua, miten lauantaina jaksaa. Mutta mitäpä siitä, Uusia kokemuksia aallonharjalla. Sellaisista on trendikkäät lauantait tehty.
Wednesday, August 26, 2015
Taas mennään
On pyhiä asioita. Kestävyysjuoksu. Paavo Nurmi. Lasse Viren. Kylmä, puhdas juomavesi. Sauna. Fazerin sininen. Muut vuodet kuin 1995. Kevät.
Yksi asia ei ole enää niin pyhä: Kuuvuoren portaat. Tuo armoa jakamaton juoksuaskeleen ylvästäjä, puinen alttari, jonne maitohapot valuvat - ei se ole enää entisensä. Portaat on uudistettu, mutta sitä enemmän alttarin pyhyyttä uhmaavat instagramin ja vaa'an motivoimat fiilistelijät, kokemusten haalijat. Julkinen paikka kun on tuo portaikko. Ei valu heillä hiki ja epäilen myös, ettei satu vatsanpohjassansakaan asti niin, että ihan silmistä valuu. Ei. Nyt asu on sävyisä ja mätsää jopa puun ja puunlehtien väriin. Hyvin huoliteltu. Omani mätsää vain varjojen kanssa. Ennen pitkää trail running vaihtuu stairway runningiin ja netistä saa siihen soveltuvat jalkineet, komprosessiosukat ja juomapullon sekä just oikeanmakuisia geelejä ja energialisiä, jotta jaksaa joka askeleen. Mark my words. Toisaalta nuo ehkä viitsivät sitä niin kauan kunnes uudempi trendi löytyy jonkun blogista.
Niin, että kiitos vain internet.
Vaan eipä käy internetiä syyttäminen siitä, että kävi näin:
Sietää nyt sitten olla arvostelematta muiden porrasliikuntoa ja katsoa todellisuutta peiliin. Kovin minä kamppailin ennen hiiren napin painallusta ja visualisoin silmät kiinni, että koko 180km menisin taas temmoten ja sietäisinköhän sittenkään seinään päin juoksemista. Ehkä, ehkä en, mutta sen näkee vajaan vuoden päästä. Miten sitten kulkekaan, niin saavat sitten siellä portaissa rempseät naurut jos äkkäävät seinään minun juosseen. Sanovat varmasti, että olisit mennyt portaita, hölmö.
Yksi asia ei ole enää niin pyhä: Kuuvuoren portaat. Tuo armoa jakamaton juoksuaskeleen ylvästäjä, puinen alttari, jonne maitohapot valuvat - ei se ole enää entisensä. Portaat on uudistettu, mutta sitä enemmän alttarin pyhyyttä uhmaavat instagramin ja vaa'an motivoimat fiilistelijät, kokemusten haalijat. Julkinen paikka kun on tuo portaikko. Ei valu heillä hiki ja epäilen myös, ettei satu vatsanpohjassansakaan asti niin, että ihan silmistä valuu. Ei. Nyt asu on sävyisä ja mätsää jopa puun ja puunlehtien väriin. Hyvin huoliteltu. Omani mätsää vain varjojen kanssa. Ennen pitkää trail running vaihtuu stairway runningiin ja netistä saa siihen soveltuvat jalkineet, komprosessiosukat ja juomapullon sekä just oikeanmakuisia geelejä ja energialisiä, jotta jaksaa joka askeleen. Mark my words. Toisaalta nuo ehkä viitsivät sitä niin kauan kunnes uudempi trendi löytyy jonkun blogista.
Niin, että kiitos vain internet.
Vaan eipä käy internetiä syyttäminen siitä, että kävi näin:
Congratulations!
You are now registered for the 2016 KMD IRONMAN Copenhagen - General Entry -
Individual Entry.
Sietää nyt sitten olla arvostelematta muiden porrasliikuntoa ja katsoa todellisuutta peiliin. Kovin minä kamppailin ennen hiiren napin painallusta ja visualisoin silmät kiinni, että koko 180km menisin taas temmoten ja sietäisinköhän sittenkään seinään päin juoksemista. Ehkä, ehkä en, mutta sen näkee vajaan vuoden päästä. Miten sitten kulkekaan, niin saavat sitten siellä portaissa rempseät naurut jos äkkäävät seinään minun juosseen. Sanovat varmasti, että olisit mennyt portaita, hölmö.
Tuesday, August 18, 2015
Olisikohan se sitten siinä?
Niin. Ei sitten tullut kisattua. Ei vamman tahi motivaation uupumuksen vuoksi. Oli vähän muuta.
TTW-viikonlopusta tuli sen sijaan talkookeikka, jossa mentiin Raaka-Arskan ja muutaman muun kanssa niin, että viuhui. Mahtavaa tietenkin oli, että itse kisa sujui muikeasti: voittoajat olivat huikeat ja kaikilla taisi olla hyvä mieli virkistäydyttyään Aurajoessa, viiletettyään motarilla ja rullattuaan Aurajoen rannoilla. Hyvä niin. Eipä mennyt ahkerointi hukkaan.
Ensi vuonna sitten viivalle ja sellaista. Nyt TT-stealth lähtee huoltoon. Ehkä minun pitäisi tehdä sama.
TTW-viikonlopusta tuli sen sijaan talkookeikka, jossa mentiin Raaka-Arskan ja muutaman muun kanssa niin, että viuhui. Mahtavaa tietenkin oli, että itse kisa sujui muikeasti: voittoajat olivat huikeat ja kaikilla taisi olla hyvä mieli virkistäydyttyään Aurajoessa, viiletettyään motarilla ja rullattuaan Aurajoen rannoilla. Hyvä niin. Eipä mennyt ahkerointi hukkaan.
Ensi vuonna sitten viivalle ja sellaista. Nyt TT-stealth lähtee huoltoon. Ehkä minun pitäisi tehdä sama.
Friday, August 14, 2015
Kadoksissa kesken matkaa
Ihan kadoksissa pimeän keskellä, siellä se luuraa kisafiilis. Vaikka on kotikisat ja kaikki. Ei auta fikkari houkuttelemaan kisafiilistä päivän valoon. Niinpä on peittelemättä poloa kouliinnuttava hetki kun paikat ja nyt näemmä mielikään eivät ole sunnuntaiseen kotikaupunkikoitokseen erityisen alttiit.
En oikein jaksa haaskata ajatusta sille, minne kummaan edes sellainen tavallinen kisaa odottava olo on mennyt. Ehkä meni pastalle. En tiedä, jonnekin se vain livahti. Oli loma, tuli työt ja nyt on nyt. Tosin elävästi kyllä muistan Joroisilla päättäneeni, että se kisa on urani viimeinen triathlon, mutta ei se ole sitä sittenkään, luulen. Todella tarkkaan olen kalkyloinut, että hallussani on vain n. 1/4-osa siitä, mitä olen käsittänyt tarvitsevani suoritukseen, johon olisin edes jollain tavalla tyytyväinen. En ole siis edes puolet. Olen vain neljäsosa. Eilen irrottelussa ei irronnut ollenkaan, painoi vain. Ja toukokuussa vieraillut lonkkakipukin on yht'äkkiä läsnä liian tuttavallisena. Ovat nämä faktat kovin harmillisia juuri nyt, kun sunnuntainkaltaiset tapahtumat ovat hetkiä, jolloin sietää nauttia siitä, mihin on itseään valmentanut. Eipä siinä, onhan niitä kisoja tarjolla iät ja ajat, mutta nyt on kuitenkin uniikkia herkkua tarjolla.
Näillä perustein olisi helppo jättää TT-grinderi pannuhuoneeseen odottamaan seuraavaa kautta (jahka korjautan ohjausta käännettäessä jumittavan laakerin). Jäädä siihen sohvalle valmistautumaan vapaaehtoistehtäviin. Niin olisi helppoa se. Ihan pieni päätös vaan.
Mutta sittenkään en taida tehdä niin. En sietäisi moista jälkikäteen, eivätkä muut sietäisi minua. Tai siis sietäisivät nykyistä vähemmän. Leppoisa en liene arkimaanantaina muutenkaan, mutta nyt olisi kustannuspaikalla vielä pahempi minä, jos jätän väliin. Se on liian kallis hinta. Ehtiihän tuo masiina pannuhuoneessa viettää muutaman tovin muutenkin. Ja ylläoleva ositteluhan on vain loogista päättelyä ilman minkäänmoista tieteellistä validointia, jonka voi joku päättelystä poissuljettu tekijä muuttaa. Ehkä tuo tekijä on tällä erää maltodekstriini tai nallekarkit.
Niin tai näin sen enempää nillittämättä menen Aurajokeen. Mutta vasta sunnuntaina. Sunnuntain biisi muuten on:
En oikein jaksa haaskata ajatusta sille, minne kummaan edes sellainen tavallinen kisaa odottava olo on mennyt. Ehkä meni pastalle. En tiedä, jonnekin se vain livahti. Oli loma, tuli työt ja nyt on nyt. Tosin elävästi kyllä muistan Joroisilla päättäneeni, että se kisa on urani viimeinen triathlon, mutta ei se ole sitä sittenkään, luulen. Todella tarkkaan olen kalkyloinut, että hallussani on vain n. 1/4-osa siitä, mitä olen käsittänyt tarvitsevani suoritukseen, johon olisin edes jollain tavalla tyytyväinen. En ole siis edes puolet. Olen vain neljäsosa. Eilen irrottelussa ei irronnut ollenkaan, painoi vain. Ja toukokuussa vieraillut lonkkakipukin on yht'äkkiä läsnä liian tuttavallisena. Ovat nämä faktat kovin harmillisia juuri nyt, kun sunnuntainkaltaiset tapahtumat ovat hetkiä, jolloin sietää nauttia siitä, mihin on itseään valmentanut. Eipä siinä, onhan niitä kisoja tarjolla iät ja ajat, mutta nyt on kuitenkin uniikkia herkkua tarjolla.
Näillä perustein olisi helppo jättää TT-grinderi pannuhuoneeseen odottamaan seuraavaa kautta (jahka korjautan ohjausta käännettäessä jumittavan laakerin). Jäädä siihen sohvalle valmistautumaan vapaaehtoistehtäviin. Niin olisi helppoa se. Ihan pieni päätös vaan.
Mutta sittenkään en taida tehdä niin. En sietäisi moista jälkikäteen, eivätkä muut sietäisi minua. Tai siis sietäisivät nykyistä vähemmän. Leppoisa en liene arkimaanantaina muutenkaan, mutta nyt olisi kustannuspaikalla vielä pahempi minä, jos jätän väliin. Se on liian kallis hinta. Ehtiihän tuo masiina pannuhuoneessa viettää muutaman tovin muutenkin. Ja ylläoleva ositteluhan on vain loogista päättelyä ilman minkäänmoista tieteellistä validointia, jonka voi joku päättelystä poissuljettu tekijä muuttaa. Ehkä tuo tekijä on tällä erää maltodekstriini tai nallekarkit.
Niin tai näin sen enempää nillittämättä menen Aurajokeen. Mutta vasta sunnuntaina. Sunnuntain biisi muuten on:
Wednesday, July 22, 2015
Possujunan haju
Ilmanvastus se vasta veijari on. Viheliäskin vielä. Juoksu-uralla en sen kanssa niin harmissani ollut. Kunhan muistin Herb Elliotmaisesti latoa avaavat vedot aina vastatuuleen niin se riitti. Silloin oli päiviä, jolloin kulki vaikka ukkosmyrskyssä (5000m ennätys 14:35 oli tällainen hetki), ja sitten oli päiviä, jolloin ei kulkenut. Hampaat kiristyivät irveen, tukka laahasi maata, mutta ei vain kulkenut. Ihan valmentaja opasti pois radalta, kun ei kestänyt katsoa (hyvä, että teki niin kuin seuraavalla viikolla meni 5000m 14:35). Mutta milloinkaan se ei ollut ilmanvastuksen syy. Siis se, että kulkiko vai ei.
Nykyään suhde ilmanvastukseen on tuntuvampi, jopa henkilökohtaisempi. Olen laulanut sille, olen torunut sitä ja ihan hellinyt voimasanoin. Silti se vain vastustaa minua. Se vietävä kun kasvaa neliössä vauhdin myötä. Ilmanvastuksen ja minun suhteeni tuntuvuuden takaa lajikirjon laajennus. Nykyään kun tapaan harjoittaa sydänlihasta muutoinkin kuin juoksemalla, ja pyörällä pääsee lipevämmin kuin jalan, vaikka samat jalat siinäkin ovat käytössä. Kaikkien vähiten ilmanvastuksessa kiehtoo possujuna. Se on juuri se jonomuotoinen asetelma, joka ohittaa sinut toisistaan hajua mittaavien ajajien kera. Se on sama ilmiö, josta on niin kiva nauttia, mutta joka on samalla niin väärin. Se ilmiö kukkii ja voi hyvin ikäryhmästarteissa. Meillä kun on niin armoton kiire lycrat päällä. Mutta triathlonissa ryökäleet ovat luoneet ihan oikeat säännöt asiasta, eivät pelkkää normistoa: Roskat roskien paikalle ja kukin ajaa omaa ajoansa peesaamatta. Näitä sääntöjä on asetettu valvomaan motorisoidusti liikkuvat tuomarit, joiden ymmärrys tehtävän suorittamiseen ainakin kotimaassa on enemmän teoreettista kuin käytännöllistä laatua. Kooltaan mahtava Joroisen Finntriathlon tosin nitisee liitoksissaan, eikä tehtävän käytännön suorittaminen liene ihan helppoa, mutta sitten syy sormien välistä lipevien possujunien yleisyydessä on jossain muussa kuin tuomareissa. Mieleni tekisi nillittää oikein laajasti viime lauantain possujunakavalkaadeista, mutta onneksi kisasta on kulunut jo mieleni rauhoittanut tovi, joten jätän sen tekemättä. Kuulostaisin vain tätäkin kirjoitusta katkerammalta. Tai no hieman kyllä pistää yhä kun muistelen tulleeni ohitetuksi noin 10 km aiemmin ohittamieni ajajien toimesta siten, että he kaikessa possujunaisuudessaan siirtyivät kohti horisonttia polkematta, yläasennossa ja vielä naureskellen, että onpa mukavaa tämä. Koin sitten oikeutta tai vääryyttä, niin kyllä se pänni. Olin varmasti itsekin ohittaessani välillä muiden perässä kun ajoradalle ei viljalti porukkaa mahdu, mutta pyrin irtaantumaan tilanteista ajamalla kovempaa ja sättimättä pierujeni haistelijoita. Sen verran kova jätkä olen, että olen kerran ihan kuusi minuuttia boxissa viettänyt ja sitä myötä olen kovin ja negatiivisen herkkä peesaamisesta nauttimiselle. Niin kivaa kuin se onkin. Mutta en nillitä enempää. Olenhan lomalla.
Enemmän harmittaa jälleen kerran kesken kaiken räjähtänyt juoksu Joroisilla. Viime vuonna laiha älyni ei ollut ymmärtää, miten SM-kisat juoksutetaan metsäpoluilla, mutta jälkeenpäin hahmotin, että tämä ei ole juoksu-urheilua ja kovasti reitin valvonnan helppous ajaa juoksun metsään. Niin tänä suvena aloitin itseäni puskematta, mutta 8km:n kohdalla olin valmis lopettamaan koko suorituksen. Niin kivaa se oli. Helppo on uumoilla, että "ajoit vain liian kovaa", mutta rohkenen epäilen tuota. Ajoin samaa settiä kuin 2+1h treeneissä, mutta paremmalla fiiliksellä ja valmistautumisella. Siltkin noissa harjoituksissa juoksu kulki vaivatta 3:40-3:50/km -vauhtia. Nyt pääsin jopa minuutin hitaampaa per kilometri. Saavutin välillä vauhdin, johon en pysty normaaliolosuhteissa. Kovinta on se, että juoksin vaimoa (vaikka hän kova onkin) hitaammin. Ehkä olen jalostumassa hitaan triathlonjuoksun spesialistiksi. Jahka joskus selviää, missä vika/ansio, aloitan tukiklinikat ja pidän teemasta blogia. On väistämättömän helppoa ymmärtää, miten paljon asianlaita pännii, mutta siihen keskittymistä enemmän olen toiveikas, että asia löytää ratkaisunsa. En sitä tässä vielä voi eritellä kun puhun tulevaisuudesta.
Vielä tuosta Joroisten puolimatkasta. Paransin ennätystäni 24 minuuttia, joten olen kyllä tyytyväinen, joskin kovin nälkäinen paremmasta. Muistan kyllä aiemmin viskoneeni piikkareita ympäri pitäjää, jos ennätys ei parantunut riittävästi. Siis silloinkin kun ennätys parani. Nyt kun asiaa katsoo kauempaa, olisi ihan hyvä ollut olla silloinkin tyytyväinen. Vaan eipä tiennyt poika mihin pystyy jahka vanhenee.
Toinen havainto Joroisilta. Seuramme harrastajat latosivat sellaisia suorituksia, että suu menee muikeaksi. Alle viiden tunnin suorituksia, monen minuutin, jopa monen kymmenen minuutin ennätysmurskajaisia ja sen sellaista. Ei ole paha se. Onnea kaikille!
Mutta jotta voi tietää tulevaisuuden pitää tuntea menneisyys. Ennen Joroista hamusin lyhyempiä triathlonkisoja ahnaasti kuin nälkäinen paviaani. Halusin aina vain nopeammin pois ihonmyötäisestä uimarenkaastani siinä heikosti onnistuen. Voimarinteellä en päässytkään perusmatkan viivalle. Siis edes lähtöviivalle. Päivän väsymystila huomioiden se oli ihan hyvä. Sunnuntaina tosin suoritin uinniltaan lyhyen sprintin. Selvin maaliin toisena. Olin tyytyväinen juoksuun, joka oli keskivauhdiltaan "hyvää treeniä". Olisin ansainnut diskauksen kun ulkopuolinen avitti keskellä selkää jumittuneen märkäpuvun vetoketjun irti kisa-asustani. Toistin kaltaisensa suorituksen sijoitustaan myöden (mutta ilman vetoketjuepisodia) kuuden päivän päästä Säkylässä. Ajoin sieltä myötätuuleen muutaman seuramme konalaisten kanssa. Harjoittelin ahkerasti peesaamista. Siitä eteenpäin kohti Joroista vain himmailin tietämättä, että vahvin lajini juoksu onkin nykyään heikkouteni. Ihan kelpo reality check, sano.
Nykyään suhde ilmanvastukseen on tuntuvampi, jopa henkilökohtaisempi. Olen laulanut sille, olen torunut sitä ja ihan hellinyt voimasanoin. Silti se vain vastustaa minua. Se vietävä kun kasvaa neliössä vauhdin myötä. Ilmanvastuksen ja minun suhteeni tuntuvuuden takaa lajikirjon laajennus. Nykyään kun tapaan harjoittaa sydänlihasta muutoinkin kuin juoksemalla, ja pyörällä pääsee lipevämmin kuin jalan, vaikka samat jalat siinäkin ovat käytössä. Kaikkien vähiten ilmanvastuksessa kiehtoo possujuna. Se on juuri se jonomuotoinen asetelma, joka ohittaa sinut toisistaan hajua mittaavien ajajien kera. Se on sama ilmiö, josta on niin kiva nauttia, mutta joka on samalla niin väärin. Se ilmiö kukkii ja voi hyvin ikäryhmästarteissa. Meillä kun on niin armoton kiire lycrat päällä. Mutta triathlonissa ryökäleet ovat luoneet ihan oikeat säännöt asiasta, eivät pelkkää normistoa: Roskat roskien paikalle ja kukin ajaa omaa ajoansa peesaamatta. Näitä sääntöjä on asetettu valvomaan motorisoidusti liikkuvat tuomarit, joiden ymmärrys tehtävän suorittamiseen ainakin kotimaassa on enemmän teoreettista kuin käytännöllistä laatua. Kooltaan mahtava Joroisen Finntriathlon tosin nitisee liitoksissaan, eikä tehtävän käytännön suorittaminen liene ihan helppoa, mutta sitten syy sormien välistä lipevien possujunien yleisyydessä on jossain muussa kuin tuomareissa. Mieleni tekisi nillittää oikein laajasti viime lauantain possujunakavalkaadeista, mutta onneksi kisasta on kulunut jo mieleni rauhoittanut tovi, joten jätän sen tekemättä. Kuulostaisin vain tätäkin kirjoitusta katkerammalta. Tai no hieman kyllä pistää yhä kun muistelen tulleeni ohitetuksi noin 10 km aiemmin ohittamieni ajajien toimesta siten, että he kaikessa possujunaisuudessaan siirtyivät kohti horisonttia polkematta, yläasennossa ja vielä naureskellen, että onpa mukavaa tämä. Koin sitten oikeutta tai vääryyttä, niin kyllä se pänni. Olin varmasti itsekin ohittaessani välillä muiden perässä kun ajoradalle ei viljalti porukkaa mahdu, mutta pyrin irtaantumaan tilanteista ajamalla kovempaa ja sättimättä pierujeni haistelijoita. Sen verran kova jätkä olen, että olen kerran ihan kuusi minuuttia boxissa viettänyt ja sitä myötä olen kovin ja negatiivisen herkkä peesaamisesta nauttimiselle. Niin kivaa kuin se onkin. Mutta en nillitä enempää. Olenhan lomalla.
Enemmän harmittaa jälleen kerran kesken kaiken räjähtänyt juoksu Joroisilla. Viime vuonna laiha älyni ei ollut ymmärtää, miten SM-kisat juoksutetaan metsäpoluilla, mutta jälkeenpäin hahmotin, että tämä ei ole juoksu-urheilua ja kovasti reitin valvonnan helppous ajaa juoksun metsään. Niin tänä suvena aloitin itseäni puskematta, mutta 8km:n kohdalla olin valmis lopettamaan koko suorituksen. Niin kivaa se oli. Helppo on uumoilla, että "ajoit vain liian kovaa", mutta rohkenen epäilen tuota. Ajoin samaa settiä kuin 2+1h treeneissä, mutta paremmalla fiiliksellä ja valmistautumisella. Siltkin noissa harjoituksissa juoksu kulki vaivatta 3:40-3:50/km -vauhtia. Nyt pääsin jopa minuutin hitaampaa per kilometri. Saavutin välillä vauhdin, johon en pysty normaaliolosuhteissa. Kovinta on se, että juoksin vaimoa (vaikka hän kova onkin) hitaammin. Ehkä olen jalostumassa hitaan triathlonjuoksun spesialistiksi. Jahka joskus selviää, missä vika/ansio, aloitan tukiklinikat ja pidän teemasta blogia. On väistämättömän helppoa ymmärtää, miten paljon asianlaita pännii, mutta siihen keskittymistä enemmän olen toiveikas, että asia löytää ratkaisunsa. En sitä tässä vielä voi eritellä kun puhun tulevaisuudesta.
Vielä tuosta Joroisten puolimatkasta. Paransin ennätystäni 24 minuuttia, joten olen kyllä tyytyväinen, joskin kovin nälkäinen paremmasta. Muistan kyllä aiemmin viskoneeni piikkareita ympäri pitäjää, jos ennätys ei parantunut riittävästi. Siis silloinkin kun ennätys parani. Nyt kun asiaa katsoo kauempaa, olisi ihan hyvä ollut olla silloinkin tyytyväinen. Vaan eipä tiennyt poika mihin pystyy jahka vanhenee.
Toinen havainto Joroisilta. Seuramme harrastajat latosivat sellaisia suorituksia, että suu menee muikeaksi. Alle viiden tunnin suorituksia, monen minuutin, jopa monen kymmenen minuutin ennätysmurskajaisia ja sen sellaista. Ei ole paha se. Onnea kaikille!
Mutta jotta voi tietää tulevaisuuden pitää tuntea menneisyys. Ennen Joroista hamusin lyhyempiä triathlonkisoja ahnaasti kuin nälkäinen paviaani. Halusin aina vain nopeammin pois ihonmyötäisestä uimarenkaastani siinä heikosti onnistuen. Voimarinteellä en päässytkään perusmatkan viivalle. Siis edes lähtöviivalle. Päivän väsymystila huomioiden se oli ihan hyvä. Sunnuntaina tosin suoritin uinniltaan lyhyen sprintin. Selvin maaliin toisena. Olin tyytyväinen juoksuun, joka oli keskivauhdiltaan "hyvää treeniä". Olisin ansainnut diskauksen kun ulkopuolinen avitti keskellä selkää jumittuneen märkäpuvun vetoketjun irti kisa-asustani. Toistin kaltaisensa suorituksen sijoitustaan myöden (mutta ilman vetoketjuepisodia) kuuden päivän päästä Säkylässä. Ajoin sieltä myötätuuleen muutaman seuramme konalaisten kanssa. Harjoittelin ahkerasti peesaamista. Siitä eteenpäin kohti Joroista vain himmailin tietämättä, että vahvin lajini juoksu onkin nykyään heikkouteni. Ihan kelpo reality check, sano.
Thursday, July 2, 2015
Katkelmia kesäkuulta
Istun lentokoneessa. Taas. Nyt olen matkalla kahdeksi vuorokaudeksi Portugaliin todistaakseni, miten etevät opiskelijat pärjäävät eurooppalaisten kollegoidensa kanssa eräänlaisen kurssin finaalissa. Matkalla penkkiurheilemaan siis.
Mutta vasta muutama hetki sitten istuin lentokoneessa. Silloin suuntasin muutamaksi päiväksi Bostonin nurkille. Silloin ote urheiluun karkasi, koska oli väsy ja ohjelmaa koko päiväksi. Otteen katkeaminen on ilmeistä kun parin päivän reissulle en pyörää raahaa ja ostokeskusten piirittämää valtateiden risteystä piirrettäessä kynä ei ollut taikonut nurkille minkäänmoista uintiareenaa. Ei siellä ollut edes tilaa pyörälle. Autolla katsokaas pääsee.
Kävin kuitenkin juoksemassa aamuvarhaisella kuten näillä keikoilla tapana on. Näkee paikkoja ja kykenee eksymään. Toteutin nämä tälläkin kertaa. Oli onneksi lämmintä niin ei tullut vilu yllättäen ilmenneen kiireen keskellä.
Ennen Bostonin reissua ehdin kisaamaan Vantaalle ja harjoittelemaan vähän vaihtoja. Olen lyhyen triathlonurani aikani pitkälti vakuuttanut itseni, että uintiakin huonompi lajini on märkäpuvusta irtautuminen. Olen ihan videoita myöten selvittänyt sen salaisuuksia, ja ihaillut miten seuratoverit vain sujahtavat puvusta. Mutta silti märkäpuku - niin tuo vanha kuin tämä uusi - tapaa liimautua raajoihini erityisen terhakkaasti. Ehkä puvut ovat pelänneet hukkuvansa niin paljon, että tarraavat kehooni minkä ehtivät. Olen melko varma, että se on niin.
No. Juoksin Bostonin liepeillä. Etenin arvaamattomille teille ja eksytin itseni metsään havupuiden ja järven äärelle. Se oli mahdottoman seesteinen, mutta hikinen hetki. Mainitsin siitä jopa ääneen vaikka yksin siellä eksyksissä olinkin. Ja ihan suomeksi hihkaisin. Oli sen verran palkitseva tuo hetki. Seuraavana aamuna rankaisin tuota iloa tonnin vedoilla vanhalla rautateillä, joka suorittaa hidasta ja rajallisesti budjetoitua matkaansa kohti asvaltoitua ulkoilureittiä.
Olin edellisellä matkallani vilpittömän innoissani. Työn puolesta tuo Bostonin matka ja kaltaisensa saman järjestäjän organisoimat vuosittaiset konferenssit ovat bensaa minun professionaalisiin liekkeihin. Vastineeksi nielen mieluusti muutaman päivän kitkuttelun rakkaan juoksu-urheilun parissa.
Ennen tätä nykyhetkeä lentokoneessa pääsin taas irti, ja sain otteen treenamisesta. Käskin pyörää ja venytin reipasta rahtusen yli, koska kulki. Pähkinöiksi meni mieleni kun jo toinen Fenix 2 lähti korjaukseen eräänä iltana. Se vain sammahti, ihan pimeni. Vuonna 2008 Chicagon maratonin jälkeiseen pettymykseen tehty investointi palasi ranteeseen. Mutta ei se ole sama. Se on eri. Siltikin se on ihan hyvä ja toimiva Forerunner 405. Ainoastaan vesi tekee sille kipeää, vaikka se selvisikin seikkailukisasta uintiosuuksineen paremmin kuin silloinen Samsung. Ei riittänyt sen puhelimen äly sanomaan, että pussi, jossa puhelin sijaitsi, oli auki siinä vaiheessa kun vesi tuli. Ah niin, ostinkin samana iltana Fenix 3:n, siis Garminin. Nyt kelpaa helyurheilla. Tämä on jatkumoa niille aerokiekoille sun muille, uskon. Ehkä tämä tiuku nopeuttaa minua. Ehkä se jopa kadottaa ainaisen vastatuulen, jota on kesäkuussakin piisannut.
Niin. Tuossa lentojen välissä pääsin taas treenin makuun. Kylässä käynyt vamman alkukin katosi pienellä jumpalla. Etenin sillä innolla Kiskon triathlonkisaan. Vaihtoja lukuunottamatta voisin pitää sitä parhaana kisanani vaikka juoksuvauhti oli vähän semmoinen. Pääsin kuitenkin maaliin ja kehoni yllätti minut horkalla vaikka söin noin lyhyessä kisassa mitä pitikin. Horkan myötä en kuitenkaan rohjennut lähteä illalla Provinssirockiin Faith No Moren edustalle. Sen sijaan söin juustohampurilaisia. Kolme.
Seuraavana aamuna ajoin porukassa ihan kevyen satasen vanhan munkin kera ja sitten hierrätytin lisää niskassa olevia nirhaumia viluisessa järvessä. Ihan ilolla vaan tässä mennään. En rohjennut ajaa mitään tempoa tähän väliin mutta eilen kikkailin vahingossa reippaan kasin ilman verryttelyä. Because I can.
Nyt ei tarvitse sitten Portugalissa tehdä muuta kuin syödä. Ehkä tietty juoksen. Lentomatkalla tein jo artikkelin reviewerin vaatimat jutut ja lähetin ne Chicagoon tsekattavaksi. En ottanut edes pukua mukaan vaikka ohjeistettu oli. Otin tossut.
Palaan pe-la yönä Suomeen. Sitten vasta klo 12:00 on startti Voimarinteellä. Ihan perusmatka vaan. Treenataan nyt vaikka niitä vaihtoja.
Mutta vasta muutama hetki sitten istuin lentokoneessa. Silloin suuntasin muutamaksi päiväksi Bostonin nurkille. Silloin ote urheiluun karkasi, koska oli väsy ja ohjelmaa koko päiväksi. Otteen katkeaminen on ilmeistä kun parin päivän reissulle en pyörää raahaa ja ostokeskusten piirittämää valtateiden risteystä piirrettäessä kynä ei ollut taikonut nurkille minkäänmoista uintiareenaa. Ei siellä ollut edes tilaa pyörälle. Autolla katsokaas pääsee.
Kävin kuitenkin juoksemassa aamuvarhaisella kuten näillä keikoilla tapana on. Näkee paikkoja ja kykenee eksymään. Toteutin nämä tälläkin kertaa. Oli onneksi lämmintä niin ei tullut vilu yllättäen ilmenneen kiireen keskellä.
Ennen Bostonin reissua ehdin kisaamaan Vantaalle ja harjoittelemaan vähän vaihtoja. Olen lyhyen triathlonurani aikani pitkälti vakuuttanut itseni, että uintiakin huonompi lajini on märkäpuvusta irtautuminen. Olen ihan videoita myöten selvittänyt sen salaisuuksia, ja ihaillut miten seuratoverit vain sujahtavat puvusta. Mutta silti märkäpuku - niin tuo vanha kuin tämä uusi - tapaa liimautua raajoihini erityisen terhakkaasti. Ehkä puvut ovat pelänneet hukkuvansa niin paljon, että tarraavat kehooni minkä ehtivät. Olen melko varma, että se on niin.
No. Juoksin Bostonin liepeillä. Etenin arvaamattomille teille ja eksytin itseni metsään havupuiden ja järven äärelle. Se oli mahdottoman seesteinen, mutta hikinen hetki. Mainitsin siitä jopa ääneen vaikka yksin siellä eksyksissä olinkin. Ja ihan suomeksi hihkaisin. Oli sen verran palkitseva tuo hetki. Seuraavana aamuna rankaisin tuota iloa tonnin vedoilla vanhalla rautateillä, joka suorittaa hidasta ja rajallisesti budjetoitua matkaansa kohti asvaltoitua ulkoilureittiä.
Olin edellisellä matkallani vilpittömän innoissani. Työn puolesta tuo Bostonin matka ja kaltaisensa saman järjestäjän organisoimat vuosittaiset konferenssit ovat bensaa minun professionaalisiin liekkeihin. Vastineeksi nielen mieluusti muutaman päivän kitkuttelun rakkaan juoksu-urheilun parissa.
Ennen tätä nykyhetkeä lentokoneessa pääsin taas irti, ja sain otteen treenamisesta. Käskin pyörää ja venytin reipasta rahtusen yli, koska kulki. Pähkinöiksi meni mieleni kun jo toinen Fenix 2 lähti korjaukseen eräänä iltana. Se vain sammahti, ihan pimeni. Vuonna 2008 Chicagon maratonin jälkeiseen pettymykseen tehty investointi palasi ranteeseen. Mutta ei se ole sama. Se on eri. Siltikin se on ihan hyvä ja toimiva Forerunner 405. Ainoastaan vesi tekee sille kipeää, vaikka se selvisikin seikkailukisasta uintiosuuksineen paremmin kuin silloinen Samsung. Ei riittänyt sen puhelimen äly sanomaan, että pussi, jossa puhelin sijaitsi, oli auki siinä vaiheessa kun vesi tuli. Ah niin, ostinkin samana iltana Fenix 3:n, siis Garminin. Nyt kelpaa helyurheilla. Tämä on jatkumoa niille aerokiekoille sun muille, uskon. Ehkä tämä tiuku nopeuttaa minua. Ehkä se jopa kadottaa ainaisen vastatuulen, jota on kesäkuussakin piisannut.
Niin. Tuossa lentojen välissä pääsin taas treenin makuun. Kylässä käynyt vamman alkukin katosi pienellä jumpalla. Etenin sillä innolla Kiskon triathlonkisaan. Vaihtoja lukuunottamatta voisin pitää sitä parhaana kisanani vaikka juoksuvauhti oli vähän semmoinen. Pääsin kuitenkin maaliin ja kehoni yllätti minut horkalla vaikka söin noin lyhyessä kisassa mitä pitikin. Horkan myötä en kuitenkaan rohjennut lähteä illalla Provinssirockiin Faith No Moren edustalle. Sen sijaan söin juustohampurilaisia. Kolme.
Seuraavana aamuna ajoin porukassa ihan kevyen satasen vanhan munkin kera ja sitten hierrätytin lisää niskassa olevia nirhaumia viluisessa järvessä. Ihan ilolla vaan tässä mennään. En rohjennut ajaa mitään tempoa tähän väliin mutta eilen kikkailin vahingossa reippaan kasin ilman verryttelyä. Because I can.
Nyt ei tarvitse sitten Portugalissa tehdä muuta kuin syödä. Ehkä tietty juoksen. Lentomatkalla tein jo artikkelin reviewerin vaatimat jutut ja lähetin ne Chicagoon tsekattavaksi. En ottanut edes pukua mukaan vaikka ohjeistettu oli. Otin tossut.
Palaan pe-la yönä Suomeen. Sitten vasta klo 12:00 on startti Voimarinteellä. Ihan perusmatka vaan. Treenataan nyt vaikka niitä vaihtoja.
Subscribe to:
Posts (Atom)