Peili ei kerro

Tässä hetki sitten tai no ihan eilettäin kävin karaamassa vähän vauhtia koneeseen. Tiistain yhteistreenien loman alun jälkeen olen viitsinyt vain metsään ja löytänyt sieltä takaisin. Juoksuhommat ovat alle parissa viikossa kaventuneet höntsäilyksi. Tai no, nykyvauhtini on muille höntsää, mutta omapa on blogini. Niin, eilen kävin asvaltilla sellaista ravia, että pari kaveria lasittunein silmin jäivät näkyä kehumaan. Kehun keskellä menivät tiedustelemaan ikääni. 

Mainituista interventioista ensimmäinen oli ihan vekkuli harha, kun olen kuitenkin sivusilmällä nähnyt bussipysäkin akkunassa istuvan, lyhytaskelisen äijän peilikuvan, mutta nyt täysin satunnainen, ilmainen palaute kertoo toista. Osaan nimetä oitis juoksuaskeltajia, joiden juoksua seuratessa henki salpautuu. Yksikään niistä ei peilaudu näyteikkunasta, kun sinne katseeni kohdistan. Tosin olihan kaksikolla vauhti päällä. eikä näköaistinsa ollut terävimmillään tai sitten reaalimaailman ja aivojensa välillä oli turhan monta vääristävää filtteriä. 

Ehkä juuri vääristävä filtteri palautti minut muikeiden kehujen perästä maanpinnalle, kun tulevaisuuden toivoista toinen veikkasi minua 61-vuotiaaksi. Eipä sillä, että siinä iässä mitään vikaa on, mutta siihen on yhä vuosia. Opastin, että ensi kerralla veikkaisi aina alakanttiin, niin on parempi. En minä niin mieltäni pahoittanut, mutta selittelynsä määrä venytti vetojen palautusta turhasti. Näköharhojen ohella vauhdittelun oireena lienee puheripuli.

Seuraavassa vedossa takareisi nappasi kiinni.

Onneksi naps oli vain hälytysääni, eikä varsinainen pamaus, joka vetää töpselin seinästä. Enpä aio siitä piittata, koska kestonälkä on voimakas ja olen kohta 61-vuotias. 

Edellisen kerran kampesin vauhtia mennä viikolla kun Daniel sai jallitettua minut radalle ensimmäisen kerran about 16 vuoteen. Selvisin siitä ehjin jaloin. Ehkä sitten taas ensi viikolla baanalle.

Suunnistus vei voiton

Instagramissa joku sivisti parhaista hetkistä postata asioita sosiaaliseen mediaan. Kaikesta disinformaatiosta juuri se jäi mieleen, vaikka jäin epäuskoon, että onko se sittenkään niin kellon päälle, milloin viesti uppoaa. Jos ei vaikka ole mitään sanottavaa ja silti menee ja postaa. Olisin kyllä kaivannut tarkempaa tietoa  millä aikavyöhykkeellä kellon pitää lyödä 9:00, 11:00 tai 14:00, että minä olisin jotain jollekin. Onkohan 11 aamupäivällä merkitykseltään täällä sama kuin jossain toisaalla? Noh, saattaa tosin olla, ettei viestintuojan viesti ollut laisin tieteellinen fakta, vaan kokemusasiantuntijan vinouma. 

Kellonajasta riippumatta vähän hidas olen blogin kanssa. Ei ole enää entinen pärske päällä. Sellainen oli kauan sitten vuonna 2004, kun nautiskelin lukuisista rasitusvammoistani pitkäkestoisinta. Julkinen vuodatus jotenkin helpotti, vaikkei kukaan vastannut. Julkinen päiväkirja on tosin hieman paradoksaalista, koska en saata älytä, onko äänessä minä vai joku muu. Tai, että kertooko totta vai satuileeko vain. Aiemmin puhuivat vammat enemmän kuin minä. Nyt puhun enemmän minä, mutta sitten taas ei ole niin kamalan paljon sanottavaa. 

Ehkä nykyään on niin hyvä meininki, että ei tarvitse vuodattaa. Peruutuspeiliin katson kyllä tuon tuosta. Nyt katson ihan lähelle, ihan sillä tavalla kuin pysäköisin itseni tähän hetkeen.

Alkukesän seikkailukisan perästä suvi oli melko sporttinen. Juoksuradalla en käynyt kuin Tilastopajacupin toimitsijana. Välillä nojailin kentän kaiteisiin, koska se riittää ajanoton tueksi. Radalla kun touhuaa jo niin mones uusi sukupolvi, niin ei siellä tarvitse käydä mittaamassa hidastumistaan. Kyllä ikäihmisille kisoja piisaa, mutta kello on julma kaveri, tiedän.

Pysyin entistä etäämmällä triathlonista ja saatan varmentua sen jääneen virallisesti taakseni. Suunnistus minut siltä pelasti. Ehkä juuri mahdollista altistusta välttääkseni tuplasin Jukolassa avaajana ja ankkurina, eri joukkueissa tietysti. Tunnin päästä aamun uusintalähdöstä kyllä vannoin, etten enää ikinä tuplaa. Muistan kyllä, että "ei ikinä" ei ikinä päde. 

Kesäkuun taipuessa heinälle, piipahdimme Tampereella FIN5:lla majoittuen toksisen maskuliisen itsepuolustajalihansyöjävartijan AirBnB-kämpässä, jossa pyyhkeetkin tuoksuivat äijältä. Muistan, että Tampereella satoi ja sitten yhtenä aamuna juoksimme Danielin kanssa leppoisan aamulenkin järven rannalla. Hampurilaisen söin.

Pian sen jälkeen läksimme Åreen O-Ringenille Fröjdöjen kanssa. Eipä suotta elämys ollut se. Seuran lisäksi paikallis- ja Ringen-tuntemuksensa loivat oivat olosuhteet debyytille. Noh, sielläkin satoi ja tuuli. Ja eksyttti. Suoritin jossain pohjoisruotsalaisen tiheikön innostamana elämäni pummin kun vietin arviolta vajaan 200m matkalla päälle puoli tuntia. Se oli kuulkaa pitkä tovi. Tulitin rastiympyrää lukuisista suunnista lukuisin taktiikoin, kompassilla ja ilman, ärräpäin ja inahtamatta. Vahingossa sen löysin, sen typerän rastin. Daniel puolestaan kampesi itsensä podiumille muutaman kerran, lopputuloksena sarjansa kokonaiskisan kakkosija. Etappivoittojen myötä hän leipoi meille kakkua, koska tapa. Palauttuamme Ruotsista läksimme Ruotsiin Ungdomens Tiomilanille, jossa Daniel juoksi kahdessa viestissä. Niistä nuorempien viestissä hän ankkuroi TuS:n joukkueen hienosti kolmanneksi. Älyttömän kivaa on hänen suorituksia seurata, kun ei ole omaa suunnistusmenneisyyttä kauttansa puskettavana.

Loppukesästä piipahdin SM-sprintissä, jonka A-finaalissa pää tilttasi ennen jalkoja. Se on vaarallinen yhdistelmä, ja päädyin sijalta 6-7 lopulta 18:nneksi, mutta eipä tullut hylkyä. Seuraavana päivänä pääsin SM-viestiin TuS-patujen joukkueen avaajaksi ja taisin tehdä elämäni parhaan suunnistussuorituksen. Suppamaastossa maailma on upside down, näin Stranger Things -päivän kunniaksi. Pari päivää ennen Lahden raveja, suunnistusvammauduin koskemalla oikean käden nimettömän ja pikkurillin ojan pohjassa lymyilleeseen kiveen. Ojaan päädyin kalliolta. Ojasta rimpuiltuani äkkäsin sormien sojottavan 45 astetta vinoon. Väänsin ne paikalleen, joskin nimetön meni vähän pieleen. Garminin sentään tajusin stopata, ennen kuin kävin hakemassa vauhtia Akuutista asti. Ei ne vieläkään kunnossa ole, mutta samassa kädessä on joku hermopinne niin en noita sormia niin paljoa edes tunne.

Vielä lähempänä kauden päätöstä pääsimme vielä Danielin kanssa kokemaan mm. 25mannan, jossa päädyin puolilentsun hidastamana avaamaan kakkosjoukkueen viestiä. Daniel karasi ykkösjoukkueessa isolla vaihteella. Kauden kiehtovin keikka Danielin kanssa koettiin mennä viikonlopulta, kun juoksimme Urbaanin Neniksen 15km radan poikittaisessa sateessa ja tuulessa. Oli kyllä mahtava 2,5-tuntinen yhdessä ja liikkeellä etenkin kun suunnistaessa sai mennä kartta rullalla. Kuvassa Neniksen eksoottisin ja viluisin rastipiste, joka kutsui saunomaan tapahtuman perästä. 

Huomenna on tiistain yhteistreenien riittävän virallinen 10v-päivä. Vekkulia, miten sekin jäi päälle, vaikka heikot hetkensä silläkin on ollut. Silleen opportunismiahan se on, kun se tarjoaa mahdollisuuden treenata edes kerran viikossa.

Ja eiku kohti uutta.

Turku City Adventure

Pitkästä aikaa ehkä ensimmäisen kerran viime vuoden aikuisurheilijoiden MM-kisojen jälkeen, oli joku jännä uusi juttu edessä. 

Nykyään maskuliinisuus ei salli vanhenemista millään tavalla ihan lunkisti, vaan sitä pitää suorittaa. Joulukuussa juoksin jo lähtövauhdiltaan hitaan ja siitä vielä hiipuvavauhtisen 50km, mutta kivassa seurassa. Keväällä hyvä ystäväni, Ironman-konkari, Luodon Mika suoritti porukalla ja ihan viimeisillä jäisillä Pikku-Lapin laduilla 50km hiihtäen. 

Hänelle (ja taas vähän itsellekin) hankin tiketin uuteen, nyt viikonloppuna debytoineen Turku City Adventuren pitkän reissun (á 100km) avoimeen sarjaan. Siinä oli avuksi vähän helpotettu suunnistus ja varmaan muutakin, mutta pitkä reissu se oli silti. Tai ainakin siltä se alkoi lauantain aamupäivänä tuntumaan. 

Järjestäjistä ratamestari ja seikkailusankari Putkurin Tommi tunsi kehityspotentiaaliset melonta- ja köysitehtävätaitomme ja hän avuliaasti vei meidät vesille ja köysille ennen kisaa. Eka kerralla mallailimme 10km ja jälkimmäisellä hajosimme vastatuuleen. Itse kisassa tarjolla oli melontaa 25km ja vielä yöllä, joten syystäkin vähän jännä nousi kun kisaperjantai koitti. Itselläni jännä alkoi jo vähän ennen eikä se liittynyt vain melontaan vaan siihen hajoaako pää.

Sen verran verkkainen sepustus on aluillaan, että hyppään suoraan kisaan. Tarjolla oli iltakymmenen startilla 20km juoksua (ml. suunnistusta ja neppailuja), 25km yömelontaa (Hirvensalon ympäri) ja 50km pyöräsuunnistusta (ml. suunnistus ja lisää neppailuja). Meillä menivät nuo neppailutehtävät, siirtymät ja vaihdot vähän pitkiksi. Esimerkiksi Prologi-tehtävän ja koko tapahtuman startattua ei meillä ollut mitään käryä mitään tehdä, koska ei me liiemmin ohjeita kuunneltu. Siinä sitten omaksuttiin muita seuraamalla, että mitä pitää tehdä. Pedagoginen vinkki. 

Juoksuosuus kulki lunkisti. Se oli Mikan eka lenkki pieneen hetkeen, koska flunssa. Ennen monitouhurastia oli sisäsuunnistusta. Siinä vaiheessa oli varsin lämmin, mutta ihan ookoo meno. Sen perästä vasta alkoi pänniä. 9-rastin monitehtävistä (köysitehtävä, louhikko ja luola) teimme louhikon viimeisenä, mutta meidät opastettiin ihan väärälle reitille etsimään siimaria. Siinä meni joku 10 minuuttia väärässä louhikossa pyörimiseen, jonka sitten paikkaisimme vielä oikean louhikon perästä ylimääräisellä 9:n tuplaleimalla ja ylimääräisen hitaalla siirtymällä seuraavalle rastille. "Mutta, mehän  muuten leimataan." 

Juoksuosuuden loppupuolella tuhrasimme 17,5 ylimääräistä minuuttia bunkkeria etsiessä, vaikka oikeaakin koluttiin varmaan kolmesti. Vissiin oli reittikirjassa esiintyvää graffitia vähän päivitetty. Tää jälkimmäinen kyllä pänni koko lailla enemmän kuin vähän, siis se pyöriminen, ei taiteen uudistuminen. Yllä olevassa kuvassa olemme jo pyöräosuudella, väsy siintää silmistä.

Koko lailla heti klo 22 jälkeen jalostui ymmärrys, että siirtymissä meillä on paljon potentiaalia. Varsinkin kun kikkailee. Ekassa vesistön ylityksessä Aurajoella päätin ihan turhaan nakata repun etupuolella vesitiivisti paikatun kännykän selkäpuolelle. Ah niin armaan Aurajoen toisella törmällä, oitis Boren kansirastin perään piti alkaa ottamaan valokuvia, mutta enhän mä sitä kännykkää mistään löytänyt. Siinä sitten yleisön, tutunkin sellaisen, edessä tyhjensin reppua asvaltille, kun muut riensivät eteenpäin. Kuusistonsalmen ylityksessä lauantaiaamuna äidyin puolestaan jostain kumman syystä riisuuntumaan sen sijaan, että olisin kiinnittänyt pyörää tulevaa matkustusta varten. Eipä sillä, olihan siinä jo vähän väsy ja lämmintä. 

Kuvasin Finnfoamia vasta kun olin jo purkamassa fillaria vesistön ylitykseltä, mutta tuollaiselta alukseni näytti.

Vaihdot tosiaan kestivät kyllä kauan, mutta ei siitä nyt yöunet mene. Olimmehan me seikkailemassa emmekä kisaamassa. Jälkimmäinen melonta->pyöräily -vaihto kesti noin 30min. Se ei ole vähän, mutta melonnassa tuli Kulhon saaren tehtävässä ihan julmetun kylmä, tärisimme kuin katuporat, joten vaihdossa oli pakko nauttia lämmin pasta-annos ja vaihtaa kuivat kledjut. 

Ai niin, meidän vaihtoalueen kyllä tunnisti helposti. Muilla oli hienot laatikot eri lajeja ja osuuksia varten ja jokaisen muun tiimin alue haisi nopeille vaihdoille. Meidän alueella olivat laukut ja muovipussit sikin sokin. Sinne palaaminen vei meiltä lopulta rapiat 13 tuntia, mutta ei se pelkästään boksien puuttumisella selity.

Mutta juu, muutoin yöseikkailu meni ihan ookoosti. Melonta Hirvensalon ympäri hämärässä / pimeässä / auringon noustessa oli aivan maaginen kokemus. Siis todella maaginen. Öinen joutsenen lentoonlähtö äänineen ja visuaalisine avuineen oli ennalta-arvaamaton, mutta nykyään pysyvä muistijälki. Ai että. Sen myötä merisuunnistuskin herpaantui eikä Loistokarin bongaus lähivesistössä herättänyt riittävästi tajuamaan, että olemme irtaantuneet reitiltä suuntana Airisto. Onneksi äkkäsimme alustavan megapummin ennen megaa.

Kuten jo ilmaisin Kulhon saareen rantautuessa tuli kummallekin (ja muillekin rantautuneille) ihan järkyttävä vilu. Kaikki vain vapisivat ja söivät ja tallustelivat Tummien perhosten kodin mailla. Mutta sen perästä kohti melontaosuuden loppua aurinko nousi keltaisene valoineen ja koimme taas älyttömän hienon hetken. Kannattaa tulla ensi vuonna kokemaan sama, wink wink. Sitten kun meloo, niin kannattaa varata syötävää käsien ulottuville, niin ei ehkä tule niin turhan kova vilu. Ja niin joo, kannattaa myös kiinnittää juomapussin juomaletku kunnolla, ettei tarvitse ilmaa juoda (onneksi ylsin pelastusliivin alta yhteen juomapulloista..).  

Pyöräosuudella iskin kehiin vähän luovaa suunnistusta suunnitelman sijasta, mutta rastit sentään löytyivät. Pyöräosuuden pikkutehtävien suorittaminen hidastui pikkunätistä hölkänomaisesta teinimäiseen lonnimiseen. Sen myötä ja varsinkin Kuusistonsalmen ylityksen perästä oli ilmeistä, että olemme käyttäneet aikaa aivan liiaksi suhteessa toisiin päivän aikatauluihin. Siksi päätimme skipata kolmanneksi vikalla rastilla suunnistustehtävän Vaarniemessä. Siihen 4km:n rataan olis mennyt siinä iskussa tunti ja enemmäkin. Mutta kaikki muut hommat tuli tehtyä. Mika kohteliaasti ilmaisikin, etteivät pyöräjalkani enää ole entisellään. En innättänyt vastaan.

Penaltystä huolimatta seikkailusta jäi hyvä maku. Oltiinhan jo päätetty, että pintakaasulla mennään, koska Mikalla oli ollut flunssa ja oma kestävyyteni status on nykyään kyseenalainen. Pääni ei sittenkään hajonnut väsymykseen, mikä on ihan jees. Yllättävän hiljaa olin. En myöskään hallusinoinut väsymyksen äärellä, vaikka osa reittikirjaan merkityistä valokuvarasteista olisi antanut siihen aineksia. 

Viime vuosi se vasta vinkeä olikin

Kaikenlaisia eka kerta -juttuja pääsin kokemaan viime vuonna. Täytin ensimmäistä kertaa elämässäni 50 vuotta. Juhlistin sitä 50km:n lenkillä. Tylsyyden maksimointia Kupittaan 2250m kierroksella tuli kanssani viettämään erinäinen joukko juoksijoita, suunnistajia ja triatleetteja niin nykypäivältä kuin aiemmilta aktiivivuosilta. Olipa se lutuista ja lämpöisää. Juhlahumun ohella pääsin yli ihmiskammosta ja kuplasta, jonne olin runsaan parin etätyövuoden aikana oudosti kääriytynyt. Että iso kiitos kaikille.

Ikääntymisen ja maantieteellisen saavutettavuuden ansiosta sallin itseni ensimmäistä kertaa osallistua aikuisten MM-kisoihin Tampereella. Ne eivät sillä lailla parhaimmistoa kokoa, koska rahalla sinne itsensä maksaa ilman mitään karsintaa. Osallistuin maastojuoksuun (8km) ja maantiejuoksuun (10km), joista kumpikin suoritettiin Pirkkahallin välittömässä tuntumassa. Maastojuoksu oli koko lailla tasainen, mutta keli oli tukala. Maantiekymppi oli mielestäni mäkisempi. En ollut kummassakaan lajissa ikäryhmäni maailman paskin, joten ihan hyvillä mielin istuin Hellstenin kyydissä kotio. Hän ja Keron veljekset keräsivätkin mitaleja niin kelpasihan siinä hännystellä. 

En ollut noissa kemuissa laisinkaan sellaisessa kunnossa, jollaiseen kuvittelin päämäärätietoisella treenillä yltäväni ilmoittautumishetkellä helmikuussa. Hankin ensimmäiset supertossutkin innoistuksissani. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni myös sairastin korren, joka vei tovin ja kunnon. Karhuviestiin sain kinuttua paikan kun Otto Loukkalahti sellaista kasasi. Tein totutusti aikatauluarvionkin, mutta ensimmäisen kerran se meni totaalisen pieleen kun aliarvioin Loukkalahden Vilhon kunnon ja terän. Se taisi muuten olla sitten ensimmäistä kertaa viimeinen Karhuviesti, sillä VT8 ei ole enää entisensä. 

Karhuviestiin valmistauduin vanhoilla kaasuilla, jotka ovat jo huvenneet ajat sitten. Niillä samoilla läksin juoksemaan Nakkilaan aikuisten SM-maastojoukkueen maaliin. Ensimmäisät kertaa realismi iski siellä väärällä hetkellä kun puolessa matkassa 6km:n hidastuvaa ravia äkkäsin juoksevani pronssisijalla. Vaitsa, tuo sprinttereiden aateli, koulutti minua loppukirissä. Sekin taisi olla ensimmäinen kerta kun hävisin hänelle siinä hommassa, mutta hyvä mieli jäi kun hymynsä näki. Joukkueemme nappasi kuitenkin SM-kultaa, jos oikein muistan. Jaki ja Rambo hoitivat muut osat siinä spektaakkelissa.

Niin, maastojen perästä ja vähän sitä ennen innostuin suunnistamaan kuin suohon uponnut hirvi. Minulla uupuu vielä monta tuntia siitä 10000 tunnista, jotta osaisin suunnistaa niin kuin kirjoissa, asiantuntijoiden suulla tai youtubessa osoitetaan. Innostus vei voimat ja vapaa-ajan juoksuharjoitteilta, joita olisin tarvinnut Tampereella, mutta tarjosi nöyryyttä kerättäväksi. Kunpa muistaisin lukea karttaa ja kompassia enkä olla sillä tavalla luova taitelija. Innostuin metsään jopa kahdesti päivässä. Jäin ensimmäistä kertaa suunnistuksen koukkuun. Lukkari-Jukolassakin juoksin kaksi osuutta, avauksen työpaikalle ja ankkurin TuS:n 4 tiimille. Tuo avaus oli myös yksi niistä vuoden ensimmäisistä jutuista. Jännäsin kovin, että sataako, mutta uskoin lempeintä sääennustetta tarjonnutta yr.no:ta, ettei sataisi. Onneksi sade yllätti vasta osuuden lopussa. Haaste on, että näen periaatteessa vain toisella silmällä ja kummassakin on jo ikänäkö, niin olen metsässä silmälasieni varassa. Sateella niiden tarjoama tarpeellinen tuki on sumussa.

Ensimmäistä kertaa järjestin (tai järjestimme Raaka-Arskan kaa) testijuoksun (nyt jo neljä on järkätty) Kupittaan asvaltilla. Harjasuolaus on nykyään aiempaa epätasaisempi, mutta pannukakkumainen reitti tarjoaa nuoremmillekin suhteellisen toimivan väylän kestävyysjuoksun pauloihin. Kehtaan mieltää tämän kokeilun jonkinasteikseksi sukseeksi. Hyvä Raaka!

Siinä niitä. Juoksun saralla onnistuin yhä minimitavoitteessani eli juoksemaan 2000 mailia vuodessa. Hilkulle meni, että sain sen täyteen, koska korre ja joku syysvirus. Sillä saralla hyvä ystäväni Garmin kertoi, että juoksen enemmän kuin 99% ikäryhmästäni. Loppuvuodesta juoksin ensimmäistä kertaan Danielin kanssa Liedon uudenvuodenjuoksun. Siellä taisin voittaa koko kemut vuosina 1994 ja/tai 1995, mutta tämänkertainen juoksu oli paljon merkittävämpi. 

Yhteensä tein 507 urheilusuoritusta (tai no ulkoilua) ja pyöräilyt, hiihdot ja samoilut ynnättynä juoksulla veivät 411 tuntia ja veivät minua 4574km sinne tänne. En enää etene urallani, mutta pysynpähän liikkeessä.  

Yksi kevät ja kesä menivät syksyyn

Nyt alkaa olla ilmeistä, etten enää harrasta triathlonia. Allas on kutsunut edellisen kerran tammikuussa 2020, sinä suvena kehtasin käydä vielä ajamassa muutaman kerran kunhan muut eivät nähneet. Loppusuvena piipahdin ihan SM-duathlonissakin. Pyörä pääsi tielle 2021 enää kahdesti ja nyt 2022 vain kerran. Voi sitä parkaa. En ole liiemmin pohtinut, miksi into kolmiotteluun on hiipunut. Se on vain jäänyt taka-alalle. Toppatakkiosastolta lajiin osallistuminen on iisimpää ja kun kaikki takovat koko ajan ennätyksiä, seurattavaa on viljalti. Vaikka tässä nyt keski-iän kriisiytyisi nykyistä enemmän, on varmaa, että täyden matkan kummallakaan viivalla minua ei kannata odotella. Huoltajana kyllä, harrastajana ei.

Lajista riippumatta kaikissa starteissa minun on urheiltava sama matka, noin 15-16 senttiä. Sillä  matkalla luuraa aiempaa valtavampi epäusko ja mielenkiinnottomuus, joita vastaan en ole rohjennut kamppailla kolmiotellakseni. Sen sijaan olen hanakasti ja tasaisen laaduttomasti energisoinut itseäni nöyryyteen. Vaikka metsässäkin kisamatkani on samanpituinen korvien väli kartasta riippumatta, olen siellä väline- ja wattiriippumaton. Vain itse merkitsee ja mokaa. Ei ehkä tule välinerikkoa, tulee päärikko, ajatuskatkos ja herpaantuminen. Ehkä tämä onkin juuri sitä kriisiä, että yrittää kontrolloida. Kontrolli tosin lipsuu kun juostessaan (tai no turhan usein paikallaan seisoessaan) nojaa luovuuteen enemmän kuin logiikkaan ja kohtauttaessaan 2D ja 3D-maailmoja. Mutta luovuuden myötä voi luopua suunnitelmista ja antaa tiheikön ja hirvikärpäsen viedä, haistella suopursua ja arvioida mustikkasatoja. Pelkkä metsä on palkinto.  

Jos nyt kuitenkin kolmiottelusta innostuisi, niin miten sen tekisi, että ehtisi kaiken?     

Rytmiä sydämessä

Sillä lailla tuhmasti on tullut tehtyä, etten ole kunnioittanut elämän kokonaisrasitusta. Ehkä siksi päädyin yhtenä joulukuisena perjantaina muutamaksi tunniksi sydänfilmiin ja verikokeisiin. Tulokset eivät alkukantaista rytmimusiikkia muistuttanutta leposykettä selittäneet, mutta onneksi mitään vakavaa ei löytynyt. Onneksi epärytmisyys ei sentään kuulostanut miltään Popedalta tai EMD-jumputukselta. Sairaalassa makoilun perästä painoin jarrua ja lopetin ilta- ja yötyöt. Päivät kun menevät sinne tänne ohi tutkimisen, niin jossain vaiheessa olen mieltänyt tarpeen vähän tutkiakin. Sille pyhitetyt hetket ovat kuitenkin valuneet lukemisen, musiikinkuuntelun ja Netflixin katselun vyöhykkeelle, sinne vähän illemmalle siis. 

Tuosta välitilinpäätöksestä huolimatta syksy on ollut huisia aikaa. Luodon keran käyvimme suunnistamassa (tai no metsässä liikkumassa) kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Ekana kului 3h ja vartti Oripäässä, toisena 4h ja 40 min ympäri Turkua, ja sitten viimeisenä aika oli rajattu kahteen tuntiin Metsämäen laitamilla. Alitimme sen muutamalla sekunnilla. Näiden välisinä arkipäivinä en aivan kamalasti jaksanut hidastaa tahtia, koska kaksi ensimmäistä suoritusta olivat juoksuvauhdeiltaan melko hitaita ja taitotasoiltaan kehittämiskelpoisia. Niin epälooginen kuin reaktioni näihin olikin, päädyin vetämään "vähän" kevyemmin tiistain treenin ja sellaisella pintakaasulla torstain sprinttisuunnituksen. Eiväthän nuo nyt kamalasti ikäsarjalaista palauta. Rupeaman jälkeen kone alkoi köhiä jo verryttelyssä, mutta liian kova on pää. Vähemmän tunteikkaasti liikkumiseeni suhtautuva ranneälylaitekin opasti lepäämään, mutta mitä se muka oikeasti tietää. Vasta kun sydän tuntui irtoavan paikoiltaan, vapisevan ja tärisevän siinä samalla, uskoin, että nyt tuli joku raja vastaan. 

Älkää siis jättäkö lepoa ohjelmistanne, mikäli teillä sellaisia on seurattavana. Ilman ohjelmaakin lepo on ihan poppisjuttu.

Vuoteen mahtuu kaikenlaista: Sumuisia askelia Norjan mäissä, juoksua loiviin mäkiin valuvissa suomaastoissa, Kaarinassa kallion sisällä ja välillä vähän liiankin kuumassa kelissä sekä yksin, kaksin ja monen seurassa. Oikein eksoottista oli startata hiihtämään melkein takapihalta. Jo ajatuksissanikin taka-alalle katoavan kolmiottelun suhteen yhden pyörätreenin tein kun loppuverryttelin Jokioisista kotiin. Siitä uinnistakin olen kuullut puhuttavan, mutten sitä ole itse liiemmin enää harjoittanut. Kauden ilman muuta haastavimman suorituksen kohtasin, kun D sai minut laskettelemaan elämäni ensimmäisen kerran. Selvisin siitä vähemmin vammoin kuin iltarasteilta.

Omassa kuplassa vuosi 2021 oli vekkuli ja lopulta vähän tyly, mutta ympärillä on käynyt ja tapahtunut kaikenlaista arvaamatonta, johon toivon yhä vaan jaksamista ja voimia. On siellä onnen hetkiäkin, tiedän.  

Tuo eteen putkahtava vuosi 2022 vasta onkin jännä vuosi, luulen. Ikääkin tulee lisää niin kuin aina. 

Linimenttiä triathlonkärpäsen puremaan

Kevät meni, nyt on jo mennyt kesä. Matti Johanneskin laulaa siitä, mutta luulen, että lyriikkansa kertoo ihan jonkin muun nukkuvan kuin kesän luonnonilmiönä.

Mutta oli se kesä. Upposin syvemmälle päämäärättömän harjoittelun pauloihin kuitenkaan saavuttamatta juuri mitään. Ehkä tämä päämäärättömyys on sellaista leijailevaa olemassaolon säilömistä, ettei siitä näillä kilsoilla tarvitse niin kummissaan olla. Kulutin minä asvalttia, polkua, tarposin savea ja mutaa keskellä kylmää sadetta, samanlämpöistä pilvimassaa ja Atlantilta (lue Norjanmereltä) nousevaa tuulta. Nousin mäelle ja toiselle näkemättä sieltä juuri minnekään. Menin metsään useasti ja yhtä monesti löysin sieltä pois. Nautin jokaisesta tilaisuudesta käyttää ja kuluttaa tätä käynyttä kehoa, vaikken sitä järjellä muille osaa selittää. Ehkä tämä kaikki on sittenkin jonkin saavutus.

Yhtenä sunnuntaina seurasin sivusta Challenge Turkua. Siellä moni jaostolainen kolmiurheili aikaa, matkaa tai itseään vastaan. Muut ne siellä, minulla vain suu käy, mutta ei paljon muu. Ajoin kyllä kerran Jokioisista kotiin, mutta ei hiilikuituohjuksen kylmä olemus saanut triathlon- tahi duathlonintoa heräämään.

Kehtaan tähän perään muistella, että olihan tänä suvena numero päällä. Järvestä järveen menimme ihan sekasarjan podiumille yhden päivän treenillä. Ja metsäänkin menin muutaman kerran kera numeron ja yhden kerran en ollut sarjani ylivoimainen viimeinen. Suunnistustaitoni tuntuvat harjaantuvan erityisesti pummaamisessa ja hitaimman mahdollisen reitin suorittamisessa. Ensi vuonna TuUltriathlonin joukkue Jukolaan, eiköstä vaan??? 

Kehtaan nyt sellaisenkin tässä tunnustaa, että menin huru-ukkoilleissani nextille levelille. Menivät poistamaan Moisionsillan, sen joka vei yli moottoritien Yli-Maarian tuntumassa. Ennen sen katoamista historiankirjoihin oli ainutlaatuinen sauma käydä hakemassa KOM, jota on vaikea menettää. Aavistan kyllä, että tämä on jonkintasoinen pohjakosketus, mutta olenpahan ainakin rehellinen.  

Muutama päivä tuon "saavutuksen" jälkeen VR tarjosi 22-tuntiseksi venyneen ravintolavaunuttoman paluumatkan Jukolan viestistä. Se meni Henkan mielettömän suorituksen myötä sellaiseksi aivomyrskyksi, ettei sitten seuraavanakaan päivänä töistä tullut mitään. Kiitänkin tässä Henkkaa kaiken muun ohella ylimääräisestä lomapäivästä. On se 7:52 muutenkin ainutlaatuinen suoritus, koska kukaan suomalainen ei enää ikinä ole ensimmäinen kahdeksan tunnin alittaja täydellämatkalla. Sellainen on vain Henkka, tuo mysteerimies.