Nyt alkaa olla ilmeistä, etten enää harrasta triathlonia. Allas on kutsunut edellisen kerran tammikuussa 2020, sinä suvena kehtasin käydä vielä ajamassa muutaman kerran kunhan muut eivät nähneet. Loppusuvena piipahdin ihan SM-duathlonissakin. Pyörä pääsi tielle 2021 enää kahdesti ja nyt 2022 vain kerran. Voi sitä parkaa. En ole liiemmin pohtinut, miksi into kolmiotteluun on hiipunut. Se on vain jäänyt taka-alalle. Toppatakkiosastolta lajiin osallistuminen on iisimpää ja kun kaikki takovat koko ajan ennätyksiä, seurattavaa on viljalti. Vaikka tässä nyt keski-iän kriisiytyisi nykyistä enemmän, on varmaa, että täyden matkan kummallakaan viivalla minua ei kannata odotella. Huoltajana kyllä, harrastajana ei.
Lajista riippumatta kaikissa starteissa minun on urheiltava sama matka, noin 15-16 senttiä. Sillä matkalla luuraa aiempaa valtavampi epäusko ja mielenkiinnottomuus, joita vastaan en ole rohjennut kamppailla kolmiotellakseni. Sen sijaan olen hanakasti ja tasaisen laaduttomasti energisoinut itseäni nöyryyteen. Vaikka metsässäkin kisamatkani on samanpituinen korvien väli kartasta riippumatta, olen siellä väline- ja wattiriippumaton. Vain itse merkitsee ja mokaa. Ei ehkä tule välinerikkoa, tulee päärikko, ajatuskatkos ja herpaantuminen. Ehkä tämä onkin juuri sitä kriisiä, että yrittää kontrolloida. Kontrolli tosin lipsuu kun juostessaan (tai no turhan usein paikallaan seisoessaan) nojaa luovuuteen enemmän kuin logiikkaan ja kohtauttaessaan 2D ja 3D-maailmoja. Mutta luovuuden myötä voi luopua suunnitelmista ja antaa tiheikön ja hirvikärpäsen viedä, haistella suopursua ja arvioida mustikkasatoja. Pelkkä metsä on palkinto.
Jos nyt kuitenkin kolmiottelusta innostuisi, niin miten sen tekisi, että ehtisi kaiken?
