Niin, asutamme rintamamiestaloa. Edellinen omistaja investoi viljalti erinäisin asioihin ja siksi meilläkin on nyt kellari, jossa on muutakin kuin perunoita. Nyt korona-aikana siellä on luentosali, kokoushuone, nap room ja kissan hiekkalaatikko. Matkalla sinne ja sieltä on portaat, johon on sijoittuneena valtaosa aktiivisessa kierrossa olevista juoksutossuista. Kyllä kelpaa.
Kellarissa, vain yhden nurkan takana monikäyttökulmauksesta pääsee pyörittämään Felttiä tai Trekkiä ja tuijottamaan kuvaa Steve Prefontainen ylivoimasta (muutamaa tuntia ennen hänen menehtymistään auto-onnettomuudessa). Ei Pre vain tuon takia legenda ollut, vaan hän oli sitä jo eläessään. Hän oli aikansa rokkistara, viiksekäs ratakukko, joka laukoi mielipiteensä asenteella. Vaikka itse en ole mikään voittaja, yksi hänen heittonsa puhuttelee minua aina vain:
"Over the years, I've given myself a thousand reasons to keep running, but it always comes back to where it started. It comes down to self-satisfaction and a sense of achievement."
Vaikka nykyään treeneissä nuoriso näyttää minulle jo kantapäitään ja vauhtini riittää seuraamaan niitä katoamassa kauas horisonttiin, silti yhä tuntuu, että saavutan jotain. En noita kantapäitä, mutta itsessäni. Olen jatkuvasti voittanut sohvan ja suklaan seireenien laulun, niiden makean ja alati houkuttelevan kutsun, kyykyttänyt teennäisen väsymyksen, välillä kammennut ahdistuksen ja ärtymyksen kadotukseen. Eivät nuo nyt minkään sankarin tekoja ole, eikä niistä voi oikein somettaakaan, koska ovat henkistä laatua. Mutta saavutuksia silti. Ihan pieniä sellaisia, joista tulee hyvä olo ja mieli.
Sohvataistelun myötä ja sitten marraskuun kuntoni on kohonnut, vaan vauhtini ei. En ole oikein jaksanut seurata minkään harjoitusohjelman viisautta, enkä edes Stravan KOM-metsästystä. Nämä kilsat painavat liikaa ja odotus vauhtitreenien panos-tuotos -suhteesta on negatiivinen. Ainakin vielä 10 ja + vuotta sitten sain tässä tilanteessa melko varmasti rasitusvamman aikaan. Apuahan harjoitusohjelmasta tietenkin olisi, tiedän ja tunnen, koska kuvaillut saavutukset ovat koko lailla linjattomia ja vähemmän urheilullisia, eivätkä ne parempaan vauhtiin johda. Ehkä vain altistavat vammoille. Nooh, en ole järjellä aiemminkaan tekemisiäni ratkonut.
Tosin olen ollut jatkuvasti innoissani, kun edes TJ:n tiistain treenit ovat puskeneet minut edes kerran viikossa tiukille. Harmi monelle ja itselleni, että tällä hetkellä ne on jäähyllä. Nyt laiskan pitää venyä enemmän.
Joten eipä siis ole haitaksi tuo TuUL triathlonjaoston #tuultriathlon #koronahaaste. Niiden ansiosta bongasin rautakangenkin eilen. Ehkä tartun kohta jopa pyörään tossujen lisäksi. Ovat ne sosiaaliset paineet kovat kellarissakin.
Ai niin, Eliakselle terkkuja tässä samalla.
