Yhtenä lauantaina menin ja uhosin. Ääneen ja someen kerroin, että käyn itseäni ulkoiluttamaan. Projekti tosin kesti sen yhden iltapäivän, joka ei nyt aikuiselle ole kyllä yhtään pitkä aika. Sinä lauantaina katselin Ilkan selän kaikkoavan horisontintapaiseen, Kupittaalla kun ei näe kovin pitkälle horisonttiin. Juoksimme kiihtyvää reipasta, koska olin jo päässyt noiden polvien kanssa sinuiksi. Ile jatkoi, kun minä tyydyin kunnonmukaiseen 8km:n rallatteluun, joka alkoi neljästä ja päättyi alle 3:40/km-vauhtiin sillä tavoin lupsakkaasti, että jaksoi kotiin omin voimin. Ehkä siksi rävähti idea, että treenaan kuukauden SM-duathloniin niin, että selviän Ruskolla kummallekin viivalle.
En tosin päässyt edes lähtöviivalle. Olin kyllä lähdön tuntumassa, mutta nyt totutusti toppatakkilipulla. Heti sunnuntaiaamuna oikea akilles oli projektista koko lailla eri mieltä. Ihan sellaista, että annat nyt vain olla ja alat aikuiseksi. Kyllä minä hyväksyisin, jos akilles tekisi näin pidemmän tavoitteellisen kiusaamisen päälle, mutta kun yhtäkkiä heittäytyy poikkiteloin, niin on se vaikea niellä. Silloin ei suorilta tiedä, mitä nyt tällä kertaa mokasi. Tietää vain, että mokasi. Se on tuttu tunne. Huolimatta siitä, että akilles oli turvonnut ja hyvin kosketusarka, kävin hoitamassa akuuttia vikaa 15km:n lenkillä. Ei se sillä parantunut, mutta ulkona oli ihan kivaa.
Olen tässä nyt vähän laiska menemään leikeltäväksi (nyt kun tämän sanoo, niin jo vain käy kutsu veitsen), joten yritän näinkin konservatiivisesti palautua juoksevaksi. Kyllä ei myöskään parane akillesvika levolla, miellän. Aiemminkin juoksin vammat pois, paitsi ulkopuolisen aiheuttamant luunmurtumat.
Vain vähän yllätyin kun tuli akilleskuntoutus duathlontreenien tilalle. Eksentriset, egoa koettelevat venytykset, vuorikaurismainen vaellus Norjassa ja suunnistus tulivat hoidoksi. Norjan reissu muuten tuntui toimivan oikein hyvin hoitomuotona, suosittelen. Suunnistus puolestaan on näillä taidoilla sillä tavoin rehellistä, että metsässä voi käydä hakemassa välitöntä palautetta päätöksilleen liittyvät ne sitten akillesvaivoihin tai reitinvalintoihin.
Yhtäkkinen juoksemattomuus vastaanotettiin kotona pyöräilyyn kannustaen. Kävinpä siis pyöräilyn pariin melko lailla nollasta, koska kevään spinningtreenistä oli jo tovi. Seuraavan lauantain duathlontreeni tuli vähän nopeasti kuntoon nähden, mutta kyllä sitä muutaman kilsan ulkoilee vaikkei treenaa. Sen tein ja akillesta moinen ketutti riittoisasti. Sunnuntaina ajoin mäkivetoja, tiistaina lyhyitä 4-5 minuutin vetoja ja torstaina oli jaoston tempokisa Liedossa. Ei palautunut aiempi pyöräkunto alle viikossa, mutta olinpahan aktiivinen enkä sohvalla, mikä on kiva sijaintipaikka myös. Torstaina selvisi samalla, että Rusko kannattaa unohtaa.
Norjan reissulla pääsin kivuttoman juoksun pariin jahka olin tarponut 2.5h kivikossa. Se kannatti monessakin mielessä. Norjassa juoksin pienissä 5km:n pätkissä vain. Kerran nautin 8km, kun piti saada kuva Noseblood Recordsin akkunasta. Koko matkan sieti akilles. Ruskon sijaan pääsin Hepojoentielle ja seuran kisasarjan duathloniin. Olen kokenut joskus parempaakin kulkua, mutta kivaa ja tuskallista oli koko matka. Oikein positiivista oli, että kunnossa on paljon varaa parantaa. Vaan sittenpä tuli tiistai ja tonnin vedot. Luukutin ne alle 3:30/km ilman kipua, mutta treenin päätteeksi puhuessani lakkasin liikkumasta, niin akilles antoi välittömän palautteen. Kyllä kävi kipeästi kun kotiin juoksi.
Tällä meiningillä jäi väliin Karhunkierros, eikä tuo syksyn Berliinin reissu juuri nyt ihan valoisalta näytä, mutta onhan minulla märkäpuku ja kesä on vasta aluillaan.
Laitan tähän harvinaisen kuvan, jossa olen venytetty äärimmilleni. (Kuvan otti Juha Nappu Turku Rogaining Sprintin lähdössä).
