Pimeä valkoinen

Olen aikakoneessa. Kaksi vuotta sitten en päässyt edes Kööpenhaminan Ironmanin lähtöviivalle, että siinä mielessä viime sunnuntai oli valtava suksee. Sen hinta vain oli melkein turhan korkea. Lisäksi kaksi viikkoa sitten olin flunssa ja sitä olen nytkin.

Jaan nyt teille, että tämänaamuinen EKG näytti elämän voittavan. Henki kulkee taas pihisten ja on nuha. Ääni on toisen, mutta sydän on oma. Sunnuntai-iltana oli oikein lämmin olo ja lepopulssi oli pilvissä, maanantaina pakkasin pyörän ja tiistaista asti en ole muuta kuin ollut kipeä ja pelännyt pahinta.

Sunnuntain näet harrastin Ironman Copenhagenin latentista tilasta auringonpaisteeseen puhjeneessa flunssassa. Noin 2,5 viikkoa ennen kisaa sen sain, mutta kisaviikolla se ei paljoa meteliä pitänyt, kun en juuri mitään tehnyt. Raakan kanssa tiistaina teimme viimeistelyä ja pyörä kulki yskimällä ja juoksu painoi kuin kivi, vaikka tankkaus ei ollut alkanut. Tajuamattani olin jo oman pienen helvettini eteisessä.

Tuo arvaamattoman pitkäksi taipunut päivä alkoi lutuisesti. Ironmanilla debytoineen ja ennakkosuunnitelmansa romuttaneen Silvolan kanssa jonotimme rolling startissa. Soi AC/DC ja sitten taas ei. Oli sumua. Siinä sumussa uin ennätykseni (3800m, 1900m, 1500m), koska reitti oli niin tasainen. Viimeisteltä poijulta vaihtoon ei ollut mitään varmuutta minne uida kun mitään ei nähnyt (sumussa). Uin vain muiden perässä toivoen, että he tietävät suunnan olevan oikea. Vaihdossa jumitin normaalisti märkäpuvun kanssa kun se jäi jo vetoketjustaan kiinni ja vasta sitten rullautui donitsille oikeaan pohkeeni pauloihin. Vasta pyöräosuuden taittuessa pois keskustasta ymmärsin, että pulssi on aivan liian korkea, mutta en saanut sitä alas, vaikka myötätuuli ja tasainen tie. Pulssi takoi 15 pykälää liiaksi, vaikka vauhti oli munkkilenkkimäinen. Samalla pulssilla, pyörityksellä, tasaisella ja vienossa myötätuulessa nopeus on ollut rapiat 40, nyt ehkä 33 tai 34. Yritin keventää entisestään ja pyöritys oli sellaista haavanlehtimäistä havinaa, mutta sydän vain takoi ja yksiminen aktivoitui. Sen jälkeen en enää pystynyt hengittämään syvään ilman yskäpuuskia (oih, kuinka paha, aikuisella miehellä on yskä), ja kuvittelin sen olevan vain ajoasennosta johtuvaa. Oli siinä 180km:n aikana kivojakin hetkiä, kun 20 minuutin välein sai syödä, mutta pääosin se oli vain takaraivoon kiinnittyneen epäluulon kasvattamista. Astmapiippukin odotti vasta maalissa, kun piipun aamulla väärään pussiin lykkäsin.

Epäluulon lunastin juoksuosuudella. Se kävi nopeasti. Noin 5 km jälkeen aivoni antoivat luvan ja lopetin juoksemasta. Se on aivan helvetin väärä hetki romahtaa, mutta se vain tapahtui. Siitä eteenpäin olin pimeässä. Oikein syvällä, enkä ole siellä ennen tuolla tavalla käynytkään. Hymyilkää vaan, mutta olin niin pirstaileina, että pelkäsin kuolevani. Ei silloin voi itseään tsempata, jos henki ei kulje, jaloissa ei ole mitään mikä saisi juoksemaan ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, että tuntuuko se joltain jos tähän nyt mätkähtää. Minä en ainakaan siinä kyennyt kummoiseenkaan tsemppiin, kun en tosiaan ole ennen tuossa mielentilassa ollut. Joka kerta kun näin Sarin ja pikkumiehen jäin siihen keskeyttääkseni, mutta sitten taas jatkoin. Olin oikein pohjalla, ja toivottavasti ymmärrätte, miten rankka keikka oli raahtautua ilman mitään mieltä maraton tai ainakin sen viimeiset 37 km kohti maalia. Oli se. Onneksi olen nyt kipeä, ja se auttaa minua kierolla tavalla ymmärtämään, etten oikeasti ole noin huono ja etten oikeasti viettänyt itsekkäästi aikaa viiden viikon aikana vain siksi, että romahdan upealla ja nopealla reitillä. Olisin päässyt samaan juoksusuoritukseen juoksematta ainuttakaan metriä viimeisen vuoden aikana. Mutta ei siinä tuollaisia ajatellut. Itkin vähän kun sain viimeisen kierrosnauhan ja itkin enemmän kuin näin rakkaani maalissa.

Sitten itkin vielä vähän kun näin, että finisher-paita oli ennakkolupauksista huolimatta valkoinen, eikä musta. Isot ovat ongelmat ja minä se olen sellainen aikuinen yksivä mies, joka itkee. Oikein herkkä, kyllä vaan.

Raaka-Arska päivitti hienosti, miten tästä jatkaa lajin parissa. Kesällä olemme useasti jutelleet asiasta ja päätyneet usein samaan johtopäätökseen tahoillamme, joten en lähde ajatuksiaan/-ani tässä toistamaan. Vaikka nyt flunssa tuhosi minut, en ole siltikään ihan varma, että pääni olisi kasattavissa pitkälle matkalle enää koskaan. On niitä muitakin matkoja ja lajeja. Pitkälle ei tee mieli tähdätä, koska se on oitis pois yhteisestä ajasta. Tämä ajatus oli myös yksi syy, miksi maaliin Kööpenhaminassa raahauduin. Valutin viemäristä vain viiden viikon aikaiset satulan hinkkaamiset, enkä menettänyt sitä enempää. Ja onneksi nyt sittenkin taidan selvitä sunnuntaista ilman pahempia jälkitauteja ja saan kantaa mukanani vain täysin romahtaneen itseluottamuksen rippeitä ja entisen minäni ivallista naurua. 

Mutta kumpi nyt sitten voitti: minä vai minä?

Niin jos epäilette, että kannattaako startata Ironmaniin (tai kilpailevien brändien täysmatkoille), jos on vain vähän kipeä, niin ei kannata.

Ehkä nyt sittenkin

Kaksi vuotta sitten olin aivan tohkeissani valmistautumassa Kööpenhaminan Ironman-kisaan, elämäni ensimmäiseen sellaiseen. Siinä valmistautuessani kävin työmatkalla Philadelphiassa asti hakemassa flunssan, jota sitten sairastelin sopivasti pari viimeistä viikkoa ennen kisaa. Tein senkin niin kunnolla ja rankasti, että lääkäri kielsi minua jopa asettautumasta lentokoneeseen. Juuri siihen samaan, jonka piti lennättää minut seuratovereitteni kanssa Kööpenhaminaan. Seurasinpa sen perästä epädebyyttiäni netitse, mutta yllättävän lunkina, sillä olinhan pettymyksissäni ilmoittautunut samanvuotiseen Barcelonan kisaan.

Tällä tavoin tiivistin tuntojani vajaa pari vuotta sitten:  http://initforthetattoo.blogspot.fi/2014/08/checkmate.html 

Olin aavistuksen pettynyt kuitenkin, koska olinhan treenannut tapahtumaan itsetunto kohisten. Nyt, vuonna 2016, uudet tuulet puhaltelevat. Itsetunto on kriisissä ja niin kuin olen jo toistamiseen todennut työmatka- ja motivaatiotekijöiden johdosta olen myös minimoinut tai optimoinut harjoitteluni viiteen viikkoon. Nyt Kööpenhaminan Ironman-kisa häämöttää jo 13 päivän päässä. Jottei olisi liian kukkoilevaa nykymeno, niin ehkä ihan vain turvallisuuden tunteesta olen nyt hieman kipeänä, sellaisessa kevyessä miesflunssassa vain. Ilman kuumetta, mutta hyvin tukkeutuneiden hengitystiehyeiden kera. Olen jopa jättänyt muutamana päivänä liikkumisen muille, jotta paranisin, mutta kiivasti tauti minusta pitää. Ja kyllä se nyt vähän pännii.

Edellisessä päivityksessäni summasin Pokemon-nillityksen ohessa harjoitteluani yli heinäkuun puolen välin. Tässä on nyt tarjolla loput. 

• Ma 18.7. Sprinttisuunnistusta vajaa puoli tuntia. Tuokin aika riitti osoittamaan, miten paljon olen Saria heikompi suunnistamaan. Samalla tuli kuitenkin hahmotettua yliopistonmäkeä aiemmasta poikkeavalla tavalla ja nyt tiedän oikoreitin paikkoihin, joihin en mene.
• Ke 20.7. Tasavauhtinen reipas 15km (1:00:15, 4:01/km). Sinkkosen oppien mukaan ei ole mitään reippaita lenkkejä, mutta vedin sellaisen kuitenkin. Juuri ennen puolen matkan käännöstä Garminin sykevyö irtosi, joten sain vähän sählättyäkin.
• La 23.7. Porkkala Swimrun 37 tai 40km (5h 42 min). Sellainen parisuhdepäivä Upinniemen komeissa maisemissa, reitti oli häijysti ilmoitettua pidempi, mutta tuli silti kuuma. Ihan hyvä sitkoharjoitus. Pitää hankkia sellainen swimrun-märkäpuku, koska trendikäs.
• Ma 25.7. Kevyt 2h pyörä ja perushötkyily (5km 20:46, 4:08/km) siihen tykö. Ehkä ihan vähän painoi lauantain suoritus, ja siitä aiheutuneet hiertymät pitivät askeleen valppaana.
• To 28.7. Pitkä lenkki 25km, jonka viimeiset 5km reippaammin (20:24, 4:05/km). Rehellisesti sanoen tämä meni vähän väkinäisen puolelle. En nyt sanoisi, että aivan loistava harjoitus, mutta tulipahan tehtyä. Melkoinen älynväläys oli sijoittaa tämä harjoitus tähän ja vielä väsyä siinä kun seuraavana päivänä oli tarkoitus tehdä jotain muuta, mutta ei se muullekaan päivälle sopinut.
• Pe 29.7. Pyörää 4h sis. 2x30min. voimaa (yht. 120km) ja siihen päälle kevyt 5km (23:30, 4:29/km). Raaka-Arskan kanssa menin. Raakakin starttaa Köpiksessä. 
• La 30.7. Uintia 45 min. Jäkärlän montulla. Tehdyn treenin lisäksi sain nuhan.
• Ma 1.8. Suunnistusta vajaa tunti. Meni reippaan puolelle, rillitkin pudotin 3-4 kertaa ja lisäksi jätin yhden rastin kokonaan hakematta. Hyvin meni.
• Ke 3.8. Champion Workout 3+1. Pyörää 3h (106km) ja juoksua tunti tai 57.30 (13.1km, 4:23/km). Aamulla ennen treeniä oli jo man flu päällä, mutta vedin tämän nyt kuitenkin, koska ei sitä tiennyt vaikka olisi ollut hyvä olla. 15 min treenin jälkeen istuin vielä maassa ja pulssi oli 110. Mutta tämä oli viimeinen varsinainen harjoitus viiden viikon putkessani, eihän sitä voinut jättää väliin kun ei ollut kuumettakaan.
• Su 7.8. Pyörä 4h ilman yhtään voimavetoa, koska ei jaksanut (yht. 112km), ja siihen tykö mukakevyt 5km (21:32, 4:17/km). Yskin riittävästi, enkä tiennyt mihin hiki loppuu ja mistä sade alkaa.

Niin. Suunnitelluista harjoituksista yksi reipas lenkki taisi jäädä tekemättä, mutta tässä vaiheessa se ei enää korjaisi mitään. Niitä ehtii sitten syksyllä juosta. Mutta kyllä minä vielä yhden pidemmän juoksun ja muutaman kaltaisensa uinnin aion vielä tehdä ennen kisaa. 

Yhtä kaikki näillä eväillä, uskollisella Feltillä ja muutamalla High5:n geelillä ja saman merkin juomalla aion saavuttaa maaliviivan 13 päivän päästä. Ilman sen kummempia aikatavoitteita ja sellaisia. Pääkopallani on muutenkin tekemistä tuon taipaleen ja erityisesti sen viimeisen lajin kanssa. Vanha juokseva identiteetti kun siellä yhä synkistelee, mutta enköhän saa pidettyä sen kurissa muutaman tunnin ajan. Nyt vain hokemaan mantraa. 

Ohessa ylitän taitoni ja ehkä vähän tieliikennelakiakin.