Sanattomaksi palkittu

Kävipä niin, että näin sydämeni. Eilen illalla sen tapasin tietokoneen näytöllä möllöttämässä jykevänä ja pallomaisena. Ei ollut alkuunkaan sellainen kuin paperille piirretään. Ei edes punainen vaan ihan harmaakin oli, koska keuhkoröntgen.

Sydämeni äärelle minut saattoi Luodon Malja. Nykyään kun tapana on oikaista syy-seuraus -suhteiden päättelyissä ja joukko-opissa sen enempää asioita järkeilemättä, voin väittää näin, vaikka väite ei olisikaan totta. Kauden päättäjäisissä sanattomaksi minut teki hetki, jona vastaanotin tämän arvokkaan kiertopalkinnon. Suuri kiitos siitä! 

Maljan vastaanotettuani olen keskittynyt sairastelemaan. Samalla ennen päättäjäisiä alkanut kunnon tiriseminen tyrehtyi kuin rasvapalo kankaalla. Sen perään olen kuntoillut kipeänä pari-kolme viikkoa. Iltapäivisin olen saavuttanut kylmähorkan ja silti todennut, että käyn juoksemaan/uimaan. Kävin muun muassa romahtamassa rogaining-kisassa Raisiossa ja selvisin hädin tuskin kotiin vetämästäni spinning-treenistä. Omaniin suuntautuneella työmatkalla kävin pakolla juoksemassa, että sain eksoottisen merkinnän Stravaan. Motivaatio on siis kohdillaan. Eivät nämä kuitenkaan ole kummoisiakaan saavutuksia, mutta ne kannustivat käymään lääkärillä. Sinne jaksoin eilen ja palasin kotiin häntä koipien välissä - lepäämään käski. Ja astmalääkkeilemään. Mitä norjalaiset edellä, sitä tässä perässä.

Ehkä nyt sanoakseni jotain positiivista niin kehun olevani ennätysmies: Minua ei ole vielä koskaan ollut näin paljon. Nostan sille huulirasvaa ja suklaapirtelön. 

Kissa-asiat kuulemma vieläkin lämmittävät mieltä pahoja korppeja enemmän. Tässä kuva kissasta, joka läpikulki meillä vuonna 2008 Marylandissä. Luulen, että sen nimi ei ollut Urpo eikä Kettu Koljander.

Tendinosis

Kävi elokuun lopussa mielessä sellainen pieni ajatus, mutta onneksi se ei realistisoitunut kauden toiseksi Ironmaniksi. Kehoni jatkoi köhimistään niin, että yksi seikkailukisakin jäi väliin. Ajatuksia aina tulvii, mutta ei ollut kovin realistista olettaa koettelevansa onneaan Barcelonassa. Hyvä niin. Nyt voin ihan tyytyväisenä jättää sen matkan taakseni ja harrastaa lajikatalogin muita matkoja ja muita lajeja. Jotain kyykkää ja sellaista. Perinnelajeja lähinnä. Ja penkkiurheilua: Nyt Ilkka ja moni muu siellä Havajilla kolmiottelee. Siinä menee tämä yö.

Ironman-kokemustani, siis ei kisaa, vaan kokemusta edeltänyt flunssa ei tosiaan hellittänyt ihan helpolla kotiin palauttuani. Mutta se on nyt tuollaista mennyttä ja suuntaan ilolla kohti uusia pettymyksiä.

Tosin mikään pettymys ei ollut Solvalla Swimrun, tämä 5,5 tunnin parisuhdeaika lutuisessa Nuuksion kansallispuistossa juosten ja aika ajoin 12-13 asteiseen veteen pulahdellen. Sieltä hankimme kolmossijan, mikä oli meille yllätys, mutta se oli myös aiemmin suoritetun Porkkala Swimrunin kopio sijoitukseltaan. Henkilökohtaiseksi palkinnoksi siunautui oikean käsivarren jännetuppitulehdus, jonka aiheuttama narina on jo onneksi laantunut. Siinä matkalla kohti maalia, jossain 3.5 tunnin paikkeilla, kaaduin käsivarren päälle siten, että kivi ja mustelma mahtuivat kuvaan. Mutta sitä enemmän jänteen rasitti lättäriuinti, koska vähän voimaa.

Mutta nyt vastoin mitään trendiä ja suunnittelematta juoksu maistuu. En olisi pahoillani, jos sanoisin, että jopa kulkee. Ei se 10km testijuoksussa vielä näy, otaksun, mutta tuntuma on mukava. Tossuista ei ole kiinni tämä, koska nekin ovat vanhat, jo kertaalle seinään naulatut New Balancen kisaluukkarit. Ehkäpä juoksu maittaa, koska en ole sitä hirveästi tässä jaksanut toteuttaa. Kaikkinensa yhtäkkiä erilaisissa intervalleissa vauhti on ollut ennalta-arvaamattoman kovaa. Ei nyt sellaista 25-vuotiaan minän kovaa, mutta joka tapauksessa kiehtovampaa kyytiä kuin aikoihin. Lasken tämän ajan vuosina. Ajatelkaa sitä, ei vuosia vaan, että kulkee. Melkein hymyilyttää se. Kun on muutaman vuoden ajan vähän hidas, niin sitten voi olla nopea. Tässä vaiheessa haluankin kiittää valmentajaani, Stravaa, tähänastisesta nousukiidosta.

Pyörä sen sijaan ei kulje, koska se on pannuhuoneessa. Pitäisi se varmaan puhdistaakin, koska lienee pettynyt Kööpenhaminan matkastaan pyöräparka. Mutta ei ole ollut valtavasti intoa siihen. Spinning-pyörälle sen istuin vajaa viikko sitten ja ei se ihan helppoa ollut. Uimassakin kävin. Ehkä olen sittenkin kolmiolajin parissa enemmän kun on tarve. Eihän kyykkä uimalla kulje. Pitää vielä googlettaa, että pitääkö väite paikkaansa. Joku on sitä voinut tutkiakin tai jopa blogata siitä, jos on omalle kohdalle sattunut sellainen sauma, että kävi uimassa ja sitten kyykkä sujui. Karttu heilui kuin ilmaa vain.

Sitten torstaina ihan kesken työpäivää hammaslääkäri sanoi, että "reikiä nolla". Tai ihan eri sanoin sen kertoi, kun tuo on mainoksesta, mutta ilmaisun sisältö oli tuo. Siis sama kuin mainoksessa. Ehkä nyt on hyvä näyttää tässä kuva kivestä, joka ei ole hampaasta, vaan rokkilogo.

Pimeä valkoinen

Olen aikakoneessa. Kaksi vuotta sitten en päässyt edes Kööpenhaminan Ironmanin lähtöviivalle, että siinä mielessä viime sunnuntai oli valtava suksee. Sen hinta vain oli melkein turhan korkea. Lisäksi kaksi viikkoa sitten olin flunssa ja sitä olen nytkin.

Jaan nyt teille, että tämänaamuinen EKG näytti elämän voittavan. Henki kulkee taas pihisten ja on nuha. Ääni on toisen, mutta sydän on oma. Sunnuntai-iltana oli oikein lämmin olo ja lepopulssi oli pilvissä, maanantaina pakkasin pyörän ja tiistaista asti en ole muuta kuin ollut kipeä ja pelännyt pahinta.

Sunnuntain näet harrastin Ironman Copenhagenin latentista tilasta auringonpaisteeseen puhjeneessa flunssassa. Noin 2,5 viikkoa ennen kisaa sen sain, mutta kisaviikolla se ei paljoa meteliä pitänyt, kun en juuri mitään tehnyt. Raakan kanssa tiistaina teimme viimeistelyä ja pyörä kulki yskimällä ja juoksu painoi kuin kivi, vaikka tankkaus ei ollut alkanut. Tajuamattani olin jo oman pienen helvettini eteisessä.

Tuo arvaamattoman pitkäksi taipunut päivä alkoi lutuisesti. Ironmanilla debytoineen ja ennakkosuunnitelmansa romuttaneen Silvolan kanssa jonotimme rolling startissa. Soi AC/DC ja sitten taas ei. Oli sumua. Siinä sumussa uin ennätykseni (3800m, 1900m, 1500m), koska reitti oli niin tasainen. Viimeisteltä poijulta vaihtoon ei ollut mitään varmuutta minne uida kun mitään ei nähnyt (sumussa). Uin vain muiden perässä toivoen, että he tietävät suunnan olevan oikea. Vaihdossa jumitin normaalisti märkäpuvun kanssa kun se jäi jo vetoketjustaan kiinni ja vasta sitten rullautui donitsille oikeaan pohkeeni pauloihin. Vasta pyöräosuuden taittuessa pois keskustasta ymmärsin, että pulssi on aivan liian korkea, mutta en saanut sitä alas, vaikka myötätuuli ja tasainen tie. Pulssi takoi 15 pykälää liiaksi, vaikka vauhti oli munkkilenkkimäinen. Samalla pulssilla, pyörityksellä, tasaisella ja vienossa myötätuulessa nopeus on ollut rapiat 40, nyt ehkä 33 tai 34. Yritin keventää entisestään ja pyöritys oli sellaista haavanlehtimäistä havinaa, mutta sydän vain takoi ja yksiminen aktivoitui. Sen jälkeen en enää pystynyt hengittämään syvään ilman yskäpuuskia (oih, kuinka paha, aikuisella miehellä on yskä), ja kuvittelin sen olevan vain ajoasennosta johtuvaa. Oli siinä 180km:n aikana kivojakin hetkiä, kun 20 minuutin välein sai syödä, mutta pääosin se oli vain takaraivoon kiinnittyneen epäluulon kasvattamista. Astmapiippukin odotti vasta maalissa, kun piipun aamulla väärään pussiin lykkäsin.

Epäluulon lunastin juoksuosuudella. Se kävi nopeasti. Noin 5 km jälkeen aivoni antoivat luvan ja lopetin juoksemasta. Se on aivan helvetin väärä hetki romahtaa, mutta se vain tapahtui. Siitä eteenpäin olin pimeässä. Oikein syvällä, enkä ole siellä ennen tuolla tavalla käynytkään. Hymyilkää vaan, mutta olin niin pirstaileina, että pelkäsin kuolevani. Ei silloin voi itseään tsempata, jos henki ei kulje, jaloissa ei ole mitään mikä saisi juoksemaan ja ajatukset pyörivät vain sen ympärillä, että tuntuuko se joltain jos tähän nyt mätkähtää. Minä en ainakaan siinä kyennyt kummoiseenkaan tsemppiin, kun en tosiaan ole ennen tuossa mielentilassa ollut. Joka kerta kun näin Sarin ja pikkumiehen jäin siihen keskeyttääkseni, mutta sitten taas jatkoin. Olin oikein pohjalla, ja toivottavasti ymmärrätte, miten rankka keikka oli raahtautua ilman mitään mieltä maraton tai ainakin sen viimeiset 37 km kohti maalia. Oli se. Onneksi olen nyt kipeä, ja se auttaa minua kierolla tavalla ymmärtämään, etten oikeasti ole noin huono ja etten oikeasti viettänyt itsekkäästi aikaa viiden viikon aikana vain siksi, että romahdan upealla ja nopealla reitillä. Olisin päässyt samaan juoksusuoritukseen juoksematta ainuttakaan metriä viimeisen vuoden aikana. Mutta ei siinä tuollaisia ajatellut. Itkin vähän kun sain viimeisen kierrosnauhan ja itkin enemmän kuin näin rakkaani maalissa.

Sitten itkin vielä vähän kun näin, että finisher-paita oli ennakkolupauksista huolimatta valkoinen, eikä musta. Isot ovat ongelmat ja minä se olen sellainen aikuinen yksivä mies, joka itkee. Oikein herkkä, kyllä vaan.

Raaka-Arska päivitti hienosti, miten tästä jatkaa lajin parissa. Kesällä olemme useasti jutelleet asiasta ja päätyneet usein samaan johtopäätökseen tahoillamme, joten en lähde ajatuksiaan/-ani tässä toistamaan. Vaikka nyt flunssa tuhosi minut, en ole siltikään ihan varma, että pääni olisi kasattavissa pitkälle matkalle enää koskaan. On niitä muitakin matkoja ja lajeja. Pitkälle ei tee mieli tähdätä, koska se on oitis pois yhteisestä ajasta. Tämä ajatus oli myös yksi syy, miksi maaliin Kööpenhaminassa raahauduin. Valutin viemäristä vain viiden viikon aikaiset satulan hinkkaamiset, enkä menettänyt sitä enempää. Ja onneksi nyt sittenkin taidan selvitä sunnuntaista ilman pahempia jälkitauteja ja saan kantaa mukanani vain täysin romahtaneen itseluottamuksen rippeitä ja entisen minäni ivallista naurua. 

Mutta kumpi nyt sitten voitti: minä vai minä?

Niin jos epäilette, että kannattaako startata Ironmaniin (tai kilpailevien brändien täysmatkoille), jos on vain vähän kipeä, niin ei kannata.

Ehkä nyt sittenkin

Kaksi vuotta sitten olin aivan tohkeissani valmistautumassa Kööpenhaminan Ironman-kisaan, elämäni ensimmäiseen sellaiseen. Siinä valmistautuessani kävin työmatkalla Philadelphiassa asti hakemassa flunssan, jota sitten sairastelin sopivasti pari viimeistä viikkoa ennen kisaa. Tein senkin niin kunnolla ja rankasti, että lääkäri kielsi minua jopa asettautumasta lentokoneeseen. Juuri siihen samaan, jonka piti lennättää minut seuratovereitteni kanssa Kööpenhaminaan. Seurasinpa sen perästä epädebyyttiäni netitse, mutta yllättävän lunkina, sillä olinhan pettymyksissäni ilmoittautunut samanvuotiseen Barcelonan kisaan.

Tällä tavoin tiivistin tuntojani vajaa pari vuotta sitten:  http://initforthetattoo.blogspot.fi/2014/08/checkmate.html 

Olin aavistuksen pettynyt kuitenkin, koska olinhan treenannut tapahtumaan itsetunto kohisten. Nyt, vuonna 2016, uudet tuulet puhaltelevat. Itsetunto on kriisissä ja niin kuin olen jo toistamiseen todennut työmatka- ja motivaatiotekijöiden johdosta olen myös minimoinut tai optimoinut harjoitteluni viiteen viikkoon. Nyt Kööpenhaminan Ironman-kisa häämöttää jo 13 päivän päässä. Jottei olisi liian kukkoilevaa nykymeno, niin ehkä ihan vain turvallisuuden tunteesta olen nyt hieman kipeänä, sellaisessa kevyessä miesflunssassa vain. Ilman kuumetta, mutta hyvin tukkeutuneiden hengitystiehyeiden kera. Olen jopa jättänyt muutamana päivänä liikkumisen muille, jotta paranisin, mutta kiivasti tauti minusta pitää. Ja kyllä se nyt vähän pännii.

Edellisessä päivityksessäni summasin Pokemon-nillityksen ohessa harjoitteluani yli heinäkuun puolen välin. Tässä on nyt tarjolla loput. 

• Ma 18.7. Sprinttisuunnistusta vajaa puoli tuntia. Tuokin aika riitti osoittamaan, miten paljon olen Saria heikompi suunnistamaan. Samalla tuli kuitenkin hahmotettua yliopistonmäkeä aiemmasta poikkeavalla tavalla ja nyt tiedän oikoreitin paikkoihin, joihin en mene.
• Ke 20.7. Tasavauhtinen reipas 15km (1:00:15, 4:01/km). Sinkkosen oppien mukaan ei ole mitään reippaita lenkkejä, mutta vedin sellaisen kuitenkin. Juuri ennen puolen matkan käännöstä Garminin sykevyö irtosi, joten sain vähän sählättyäkin.
• La 23.7. Porkkala Swimrun 37 tai 40km (5h 42 min). Sellainen parisuhdepäivä Upinniemen komeissa maisemissa, reitti oli häijysti ilmoitettua pidempi, mutta tuli silti kuuma. Ihan hyvä sitkoharjoitus. Pitää hankkia sellainen swimrun-märkäpuku, koska trendikäs.
• Ma 25.7. Kevyt 2h pyörä ja perushötkyily (5km 20:46, 4:08/km) siihen tykö. Ehkä ihan vähän painoi lauantain suoritus, ja siitä aiheutuneet hiertymät pitivät askeleen valppaana.
• To 28.7. Pitkä lenkki 25km, jonka viimeiset 5km reippaammin (20:24, 4:05/km). Rehellisesti sanoen tämä meni vähän väkinäisen puolelle. En nyt sanoisi, että aivan loistava harjoitus, mutta tulipahan tehtyä. Melkoinen älynväläys oli sijoittaa tämä harjoitus tähän ja vielä väsyä siinä kun seuraavana päivänä oli tarkoitus tehdä jotain muuta, mutta ei se muullekaan päivälle sopinut.
• Pe 29.7. Pyörää 4h sis. 2x30min. voimaa (yht. 120km) ja siihen päälle kevyt 5km (23:30, 4:29/km). Raaka-Arskan kanssa menin. Raakakin starttaa Köpiksessä. 
• La 30.7. Uintia 45 min. Jäkärlän montulla. Tehdyn treenin lisäksi sain nuhan.
• Ma 1.8. Suunnistusta vajaa tunti. Meni reippaan puolelle, rillitkin pudotin 3-4 kertaa ja lisäksi jätin yhden rastin kokonaan hakematta. Hyvin meni.
• Ke 3.8. Champion Workout 3+1. Pyörää 3h (106km) ja juoksua tunti tai 57.30 (13.1km, 4:23/km). Aamulla ennen treeniä oli jo man flu päällä, mutta vedin tämän nyt kuitenkin, koska ei sitä tiennyt vaikka olisi ollut hyvä olla. 15 min treenin jälkeen istuin vielä maassa ja pulssi oli 110. Mutta tämä oli viimeinen varsinainen harjoitus viiden viikon putkessani, eihän sitä voinut jättää väliin kun ei ollut kuumettakaan.
• Su 7.8. Pyörä 4h ilman yhtään voimavetoa, koska ei jaksanut (yht. 112km), ja siihen tykö mukakevyt 5km (21:32, 4:17/km). Yskin riittävästi, enkä tiennyt mihin hiki loppuu ja mistä sade alkaa.

Niin. Suunnitelluista harjoituksista yksi reipas lenkki taisi jäädä tekemättä, mutta tässä vaiheessa se ei enää korjaisi mitään. Niitä ehtii sitten syksyllä juosta. Mutta kyllä minä vielä yhden pidemmän juoksun ja muutaman kaltaisensa uinnin aion vielä tehdä ennen kisaa. 

Yhtä kaikki näillä eväillä, uskollisella Feltillä ja muutamalla High5:n geelillä ja saman merkin juomalla aion saavuttaa maaliviivan 13 päivän päästä. Ilman sen kummempia aikatavoitteita ja sellaisia. Pääkopallani on muutenkin tekemistä tuon taipaleen ja erityisesti sen viimeisen lajin kanssa. Vanha juokseva identiteetti kun siellä yhä synkistelee, mutta enköhän saa pidettyä sen kurissa muutaman tunnin ajan. Nyt vain hokemaan mantraa. 

Ohessa ylitän taitoni ja ehkä vähän tieliikennelakiakin.

Puhelimiinsa kadonneet

Minäpä muinoin menetin motivaation. Ei ole vissiin ollut vaikea sitä lukea suoraan tai rivien välistä aiemmin tänne kirjatuista ajatuksista. Olen minä ahkerasti harjoittanut liikuntoa, vaan kilvoitteluun en ole liiemmin innostunut. Toisaalta minä, triathlon ja kilpailu eivät kuulu samaan lauseeseen - tehdään se nyt tässä vielä selväksi. Mutta näin liikuntaharrastuksen piirissäkin on hyvä välillä mitata itseään, mutta ei se ole kilpaurheilua. Jos minut palkitaan missään triathlonkisassa podium-paikalla, ei kisa liene kummoinenkaan.

Niin, tuossa toukokuussa kauan emmittyäni aloitin harjoitella elokuiseen Ironman-kisaan ja sain itseni telakalle noin 22 tuntia aloituksen jälkeen. Tätä edelsi lyhyt sähköpostikeskustelu Ironman-kisan Kööpenhaminassa järjestävän tahon kanssa, kun minun oli pakko selvittää finisher-paidan väri. Nimittäin finisher-paita on ainoa, mitä odottaa nyt. Olen koko lailla hyväksynyt tässä ohessa, että aika ei ole minulle erityisen ystävällinen eräänä elokuisena sunnuntaina. Arvanette, että tuon telakoitumisen ja kesäkuisen runsaan työmatkailun perästä on ollut varsin helppoa toistuvasti ja suurin piirtein kahdeksan (8) kertaa päättää, että Kööpenhaminassa saavat järjestää tapahtumansa ihan ilman minua. Kunnes sitten kerran ajoin pyörää.

Oli kesäkuinen lauantai kun istuin Feltillä puolivahingossa 175km 33:n keskarilla. Sitä ennen olin ollut koskematta pyörää lähes kolme viikkoa. Olin edellisenä päivänä juossut myös ilman aiempaa altistusta 12km 4:00/km, mikä oli sellainen positiivinen, mutta väsyttävä yllätys. Sari oitis ilmaisi, että Ironman-kisa on muuten ohjelmassa, mutta emmin yhä, koska sillä aloituksella harjoitteluun jäisi vain viisi viikkoa. Viimeiset kaksi viikkoa menee vain karkkia syödessä. Ei viiden viikon valmistautumisessa ole erityisen mittavasti järkeä. Varmistin sen vielä Luodon Mikan kanssa, ja ei tässä nyt sitten enää ole ollut sen kummempia motivaatio-ongelmia. Ymmärrän, että harjoittamani minimointi kulminoituu ehkäpä melkoiseen kärsimykseen elokuussa, mutta tuleepahan kokeiltua sitä. Ei se edellinenkään kokemus mitään vauhdin hurmaa siellä lopussa ollut. Ei millään mittarilla.

Mitä sitten olen viime viikkoina tehnyt?  Kertaan tähän muutamia avainharjoituksia, jotta laajenee käsitys asiasta.

• PE 24.6. TV reipas 12 km (47:54). Osan matkaa satoi. Ehkä, en muista varmaksi. Oli kevyttä, mutta ei se ollut ihme kun jalkoja en ollut pahemmin rasittanut.
• LA 25.6. Pyörää 175 km (5:17:54). Pidin Alastaron moottoriradalla 30 minuutin tauon kun kävin moikkaamassa Ratareittä latoteina seuratovereita. Takaisin ajoin vastatuulessa, muistan sen hyvin. Kipeä polvi ja pakara vaivasivat vain 75% matkasta.
• TI 28.6. Yhdistelmätreeni 31 km (48.46, uusi ennätys) + 20 min juoksua (5.2km, 3:49/km).  Raaka juoksi siinä edellä ihan helposti. 

Tässä vaiheessa taisin soittaa Mikalle.

• SU 3.7. Kevyehkö pitkä lenkki 21 km Ilkan kanssa Tukholmassa. Edellisenä iltana olimme seuranneet Henkan edesottamuksia ITU:n maailman cupin osakilpailussa. Edellinen pitkä lenkki oli varmaan huhtikuulta.
• TI 5.7 Champion Workout 3+1. Pyörää 3h (107km) ja juoksua 1h (13km, 4:20/km). Paluumatkan tuuli käytti minua tunneskaalan ääripäissä. Taisin jopa itkeä vähän, mutta nauroin enemmän. Takareisi (pakara & polvi) kirrasi yhteensä noin tunnin, juoksussa ei yhtään. 2h:n kohdalla päätin, että tämä on viimeinen päivä, jolloin edes kuvittelen lähteväni Tanskaan. Oikein masentava kokemus, mutta tuli siitä lopuksi hyvä fiilis. Iltapäivällä en tosin pystynyt kävelemään polven takia, mutta ruoka maistui ihan hyvin.
• TO 7.7. Kevyt 2h pyörä Raaka-Arskan kanssa ja siihen tykö outo 5km juoksu, jossa vauhti lipsahti 3:40/km hujakoille. Sen havaittuani lopetin siihen ja kävelin vähän. Sillä tavalla voi tehdä kun tajuaa mokanneensa. Polvi oli ihan hiljaa.
• LA 9.7. Säkylä Triathlon - Olympiamatka. 1.5km - 40km - ~10km (2:11:00). Mukavan lämmin päivä ja laiskat jalat. Olinhan väsyttänyt jalkani tiistaina ja torstaina. Uhosin jopa ajavani kotiin, mutta siinä maalinviivan äärellä kebab oli tärkeämpi tavoite. Pyöräosuus oli hyvin löysä, mutta takareisi oli rauhallinen. Pyörän paluumatkalla tt-kypärään lensi ampiainen ja kypärän poistettuani uudet pleksini kaikkosivat päästäni ajoradalle. Juoksin hakemaan ne kun ei ole sponsoria.
• SU 10.7. Lepo
• TI 12.7. Tunnin uinti. Ruuskanen veti, minä seurasin sumuisten lasien takaa horisonttiin alati katoavaa vyötäröpoijua (vai miksi sitä kellutinta pitää kutsua). Alkumatkalla Keskinen ui kakkarinkiä minun ympäri ja Hirvonen kävi myös matkaan.
• KE 13.7. Pitkä lenkki 25km, jonka viimeiset 5km kiihtyen (4:13 - 3:56/km). Ihan Hirvensalossa juoksin. Garmin tosin tilttasi uploadin aikana ja siitä en ole vielä palautunut.
• LA 16.7. Pyörää 4h sis. 2x30min voimaa (yht. 135km) ja siihen tykö kiihtyvä 5km (20:00). Vedin koko pätkän myötätuuleen, paitsi viimeiset 10km pyörää nautin vastaiseen,  jottei totuus unohdu. 
• LA 16.7. Tunnin uinti. Sari meni edellä, minä sumussa.
• SU 17.7. Tunti swimrunia, kun pitää valmistautua Porkkalan tapahtumaan.

Välipäivinä avovesiuintia (yleensä 30 min siivu), kevyttä juoksua ja pyöräilyä. Jotenkin noin aion myös jatkaa, joskin nyt pidän vähän välilepoa. Ja onnea kaikille viime viikonloppuna urheilleille!

Muutamana päivänä tässä ja erityisesti tänään olen ollut kummallisten äärellä. Ihmiset ovat entistä enemmän liimautuneet puhelimiinsa, kadonneet niihin. Poikkeuksena on, että katoavat niihin ulkoilmassa liikkuen. Se on oikein hyvä. Saavat happea ja aurinkoa.

Kuvassa kadonneiden kokoontumisia: Parvi lintupuiston äärellä.

Minimi

Ja niin taas löysin sisältäni juoksuvamman. Sellaisen pienen vain, joka tuli kysymättä ja yllättäen, mutta joka on kyennyt altistamaan minut jarrulle. Tai ainakin kytkimelle. Katsokaas kun yhtenä perjantaina, siinä työssä minulle seuraa pitävien keskustelua hiljaa kuunnellessani päätin vihdoinkin lopettaa jahkailun ja aloittaa treenit Köpistä varten. Maltillisena älykkönä painoin kaikki 27 vuoden aikana opitut "älä enää koskaan tee näin" -vinkit nurkkaan ja ajoin tempoa (10km 14:36) kylmiltään ja siihen vielä 20 minuuttia ehtaa voimaa. Jälkimmäistä en ollut tehnyt sitten spinning-tuntien ja ensimmäisestä ei ole edes muistikuvaa. Eipä siis ole kumma, että tuosta mainitsemastani päätöksestä kuluikin vajaa 22 tuntia kun juoksu teki kipeää. Välissä ehdin jopa uimaankin.

Onhan tämä turhan tuttu aloitus edelleen sponsoroimattoman julkisen epäpäiväkirjani päivitykselle, mutta sallin sen. Istun nimittäin juuri nyt keskellä koti-ikävää junassa, joka onneksi vie minua kotia kohti. Junassa mitä ilmeisimmin on läsnä Jukolan henki tai ainakin sen haju. Olen ollut tien päällä viimeiset kolme viikkoa ja enemmäkseen ulkomailla. Työn osalta tämä tovi on ollut tärkeää. Saan taas sisälläni liehuvan liekin tutkimukseen roihuamaan ja jaksan taas yhden vuoden. Ymmärtänette kuitenkin, että samalla kun punoo uusia juonia kansainvälisten kollegojen kera, pyörä ei kulje eikä vesi pärsky. Ainoastaan tossut ovat syönnillään. Norjassa tosin näin naku-uimarin satama-altaassa, mutta hän ei ollut mihinkään kisaan tähtäämässä. Eikä ison miehen nakuilun seuraaminen aamupalalla vielä tietääkseni käy urheilusta.

On tuo tossun syöttäminen parempi kuin ei mitään. Tosin siinäkin hommassa on tullut taukoja, kun ei ole pystynyt. Itse asiassa en ole jaksanut. Mutta kun on ollut väsyn painostamia taukoja muutamina päivinä, niin irti päästessäni ei ole jumi pahemmin painanut. Kelistä riippumatta lenkkivauhti on ollut lähempänä 4:00/km kuin 4:30/km. Norjassa tosin mahtavaa mäkeä alasjuostessani sain jalan kipeäksi horjahdettuani kepeästi, mutta sitten jo muutaman päivän päästä rallatellin New Jerseyssä 20km ~4:16/km lähinnä vain siksi kun kuumassa ja kosteassa kelissä tuli jano.

Etenen nyt kesää kohti ilman uintia ja pyöräilyä ja vielä kainosti ontuen, mutta on joskus ollut vähän heikompaakin. Ainoa vain on, että niihin aikoihin en ole "treenannut" Ironmania varten. Nyt on napit vedetty lounaaseen. Siellä on Turun lisäksi minimi. Testaan nyt, miten minimillä pääsee, mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä sitä, että teen vähän mutta tehokkaasti tai sitten, että en tee edes sitä. Kun perheyksikkömme osat taas sijaitsevat kaikki Turussa (kotiin palautessani meillä on edustusta myös Tampereella), niin käyn pyöräilemään. Ajan ehkä täysillä tai sitten jätän väliin. 

Sitä ennen päätän tarinani vesiaiheisilla donitseilla.

Minne se katoaa?

Oli sellainen hieman liian kolea keli ollakseen lämmin kevätpäivä, mutta jäätelö maistui silti. Kesää varten oli hyvä vähän ottaa tuntumaa varsinkin kun oli perjantai noin kolme viikkoa sitten.

Siinä jäätelökioskin laverilla oli toinenkin perhe, jonka poika, nuori kasvava lupaus, jäätelönsä viimeisteltyään kysyi vanhemmiltaan kysymyksen, jota en ymmärtänyt. Hän kysyi katseensa taitelijoiden sielunmaisemaa vihreänä kuvaavan patsaspuistoon naulittuna, että "saako nyt juosta?" Minulla meni pehmistä nenään hämmästyksestä.

Mikä sellainen kysymys edes on? Jäin siihen ihan jumiin. En tässä ota kantaa vanhemmuuteen, kasvatukseen tahi sellaisiin asioihin, joihin vanhemmat ja perheet tahoillaan paneutuvat. En millään voi tietää tai ymmärtää kunkin elämäntilanteita, lähtökohtia tai sitä, että tykkäävätkö jääkiekosta vai urheilusta. Ei. Sen sijaan vain kummastelen, miksi lapsen pitää kysyä lupaa juoksemiseen? Juokseminenhan on niin luonnollinen tapa edetä. Kävellen pääsee, juosten nopeammin. Ihan professori (Lieberman, jonka kontolla on myös osa barefoot-juoksutrendistä) päätyi tutkimuksiensa perusteella toteamaan, että "Modern humans and their immediate ancestors such as Homo erectus modify several adaptations that make humans, instead of some ferocious, furry, or fleet creature, the animal world's best distance runners." Evoluutiotekijän lisäksi juokseminen paljon luonnollisempaa kuin yrittää tavoittaa patsaspuisto sarjalla flip-flopeja (mukailen tässä asiantuntevaa uintivalmentajaamme). Flip-flopit olisivat ehkä näyttävämpi tapa saapua patsaspuistoon, mutta kovin paljon luonnottomampi. Mutta miksi siltikin pojan piti kysyä lupaa juoksemiseen? En ymmärrä. Jos olisi kysynyt, että "isä, vedänkö tähän sarjan flip-flopeja?", niin sitten olisin ymmärtänyt helpommin.

Tänään istuin Seikkailupuiston äänimaailmassa seuraamassa veneitä koleassa virrassa uittavia pikkumiehiä. Kaiken sättäämisen äärellä he juoksivat ylös alas virtaa. Kun katsoin siitä vasemmalle, siellä oli lapsia, jotka juoksivat tuonne. Kun katsoin oikealle, siellä oli lisää lapsia, jotka lyhyen empimisen jälkeen jatkoivat matkaa juosten. Vain vanhemmat kävelivät. Osa lonni. Ja vanhempiensa seurassa lasten puistossa liikkuvat lapset eivät juosseet. En siis vieläkään muiden vanhemmuutta arvostele, vaan havainnoin ja tein sen vielä istuen. Siltikin taas mielessä pyöri, että miksi se yksi poika kysyi, että "saako nyt juosta?" 

Ehkä se on sittenkin vanhempien ansiota. Vanhempinahan olemme lapsille kaiken peili, josta oppii ajattelemaan, oppii uusia asioita, tylsiä sääntöjä, asenteita ja tekemään valintoja oikeaa ja väärää puntaroiden. Mitä jos sen roolin vetää väärin? Meneekö jälkikasvu silloin vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta? Entä milloin sen tekee oikein? Onko oikein, että asettaa rajat, ettei juosta saa? Kaikkihan osaavat juosta, ja jos ei osaa, niin voiko sen taidon patoamisen kanavoida johonkin hyödyllisempään? Niinkö se menee? Eihän juokseminen mikään hyvän ihmisen normi ole, eikä se toisesta yhtään hyväksyttävämpää tee, mutta se on mukavaa puuhaa, jos tykkää.

Siihen ymmärtämättömyyteni varmasti kiteytyykin. Peiliin ja vinouteen. Minä kun olen taustoiltani sellainen maalainen. Olen vielä sellainen juntin nysä, joka ei juo voimajuomia, eikä koskaan saanut omaa mopoa. Mikä sellainen suomalainen maalaispoika on? Muut menivät Suzukilla tai Hondalla, minulla oli kippurasarvinen Tunturi. Olin onnesta soikeana kun eräänä jouluna sellaisen teräskiiturin sain. Siinä oli kolme vaihdetta, jotka eivät toimineet pakkasella. Mutta prosessin äärellä ymmärsin, että A:sta B:hen pääsee kunhan polkee. Tunturilla siis menin, enkä ikinä haissut mopobensalta tai kaljalta. Tykkään vieläkin mennä uiden, pyörällä ja erityisesti juosten (tosin nyt ei pysty, kun takareisi on vuosilomalla). Kyllä ne tietenkin kylällä kummastelivat, kun poika vaan juoksee aamuin illoin, eikä se edes minnekään mene kun aina kotiinsa palaa. Muutaman kilometrin päässä asuneen romaniperheen lapsetkin haukkuivat valkoiseksi koiraksi, mutta eipä se pahemmin kolahtanut. On siis oma normistoni vino, luulen. Niin, että ehkäpä se on juuri tuo mopottomuus, joka ei auta minua millään ymmärtämään, miksi tuo yksi poika kysyi, että "saako nyt juosta?" 

Onneksi isänsä sanoi, että "no, nyt saat." Sitten se poika juoksi.

Nyttemin olen miettinyt, miksi Judas Priest meni ja julkaisi Turbo-levynsä. 

Raaka-Arska haastattelee

Ei ole ollut erityisen päivittyvää laatua tämä blogi viime viikkoina. Pahoitteluni teille, jokaiselle neljälle lukijalleni. On ollut kaikenlaista, työt ovat haitanneet harrastuksia ja innokkaasti kaipaamani flunssa iski kahdesti. Onko näillä sitten merkitystä? Olen kuitenkin tuossa välillä viihtynyt jaloillani ja pitkästä aikaa juoksukuntokin orastaa. Siksi onkin ollut hyvä vähän sairastaa, ettei pääse ylpistymään.

Olen ehkä matkalla kohti hyvinvointiblogia. Sellaista, jossa kerron totuuksia uskomuksistani ja muut uskovat ne. Pepsi Max (ei vielä sponsorisopimusta) on muuten oikein hyvästä kestävyysurheilijalle. Melkein kuin Biottan punajuurimehu (ei vielä sponsorisopimusta). Sitä ennen minua haastaa dosentti Saarinen kysymyksillään. Hän aloittaa varovasti pikkukysymyksillä.

Slayer vai Metallica? Miksi?
- Tämä ja kaltaisensa kysymykset ovat olleet nannaa jo tovin. Vuosia sitten lukuisia kertoja Merikievarin ullakolla näitä ratkottiin antaumuksella yön tiskivuoron jälkeen ennen kolmen tunnin päässä häämöttävää aamulenkkiä ja sitä seuraavaa perunavuoroa: Modern Talking vai Mötley Crüe Sepi Kumpulainen vokalistina? Mutta vastaan nyt Slayer, koska minusta Metallica menetti sielunsa vuonna 1987. Slayer sentään keuhkoaa yhä entiseen malliin anarkistisella soitannallaan. Merikievarissa muuten paikalliset jermut sekoittivat Slayerin Kissiin ja se oli minusta, kaupungin kyljessä asuvasta teinistä, tosi huvittavaa ja maalaista. Hymyä piisasi aina siihen asti kunnes kylän pojat käärivät hihansa. 

Lieto vai Turku? Miksi?
- Turku, koska postinumeronsa alkaa kakkosella. Tai no alkaa se Liedossakin sillä. USA:ssa asuimme myös seudulla, jonka postinumero alkoi kakkosella ihan vain siksi, jotta olisi jotain tuttua, eikä vain uutta ja pelottavaa. Toisaalta Turussa ja Liedossa ollaan yhtä varsinaissuomalaisia, joten tokkopa siinä nyt sitten eroa on, että kumpi. 

Linimentti vai deodorantti?
- Linimentti humalluttaa ympäristönsä kevätjuoksujen onnesta, deodorantti vain tuoksuu. En ole itse käyttänyt linimenttiä enää sen jälkeen, kun epähuomiossa lopetin akuutin kutinan shortsiosastolla linimenttisillä käsilläni. Siis ihan raaputtelin menemään. Se linimentti oli vielä sellaista hevoslinimenttiä, jota pikaluistelijanuoret ahkerasti käyttivät taikauskoissaan. Kyllä se hölkkäkisojen pukuhuoneen ominaistuoksu on. Triathlonpiirit ovat sellaisia pintalentäjiä noihin sukkahousuaikoihin verrattuna. Triathlonkisoissa tuoksuu deodorantti. Linimentin tuoksu on muuten halpa aikakone.

Olet aloittanut autolla ajon varsin nuorena. Pitäisikö ajokortti antaa nykyistä nuoremmille?
- No, ei hitossa. Nykyisinkin säädetyn ikäkriteerin täyttävät kuskit käyttäytyvät kuin pannahiset penskat rattiensa takana. Se riittää. Oma kokeilu oli kyllä ihan tärkeä opetus elämässä ja siihen liittyvästä sääntelystä. Lainasimme silloisen parhaan kaverini, nykyisen "yösoittelijan" äidin autoa, sellaista rusehtavaa Nissania, kun pääsimme kotiin eskarista normaalia aikaisemmin. Kaverini tiesi, miten polkimet toimivat ja minä ohjasin. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes bensa loppui ja auto jäi siihen kotitielle ja palkaksi tuli kuukauden kotiarestia. Kuukausi on kuusivuotiaalle pitkä tovi. 

Kuka on idolisi?
- Niitä on lukuisia, kun en ole niin perso. Kotona heitä on kaksi: Kaiken muun mahtavuuden lisäksi fanitan Saria tieteentekijänä ja pikku-D:tä ihailen kyvyssä ihmetellä maailmaa. Sen kyvyn kun on itse tukahduttanut. Urheilussa fanitettavia on monta, mutta yksi läheisimmistä heistä on Luodon Mika. Oli aivan mieletöntä seurata hänen järkähtämätöntä metamorfoosia raskain askelin juosseesta entisestä uimarista yhdeksi maailman parhaista triatleeteista. Fanitan sellaisia oman tien kulkijoita, jotka siinä huumassa huomioivat muitakin. 

Niin nuo olivat ne kevyet kysymykset. Lisäksi Raakalta tuli tällaisia suurempia kysymyksiä.

Miksi elämä on ihanaa? Vai onko?
- Elämä on käsittämättömän hieno vyyhti kaunokirjallisuutta ja matemaattisia ongelmia. Siinä välissä on kevytflunssa ja paljon erilaisia elokuvia ja tärkeitä ihmisiä. Siksi elämä on sellainen lahjapaketti, jota on jännä avata koko ajan lisää. Se on sellainen sosiaalinen konstruktio, joka rakentuu siinä samalla ja näyttäytyy kaikille omanlaisena. On se ihan jees, mutta samalla maailma on pirun paha paikka, koska se on pullollaan vääryyttä.

Kolme parasta asiaa urheilussa?

1. Syönnin vapausasteet: Todettakoon, että tämä listan kärkeen noussut parhaus on ikääntymisen myötä vähän laimentunut ja sitä tapaa paisua entistä herkemmin. Se peruskaava täyttö miinus kulutus vain jotenkin muuttuu ajan myötä.
2. Ystävät: Ennen juoksu-"uraani" kilpailin pikaluistelijana. Piipahdin jopa maaottelussa, mutta se oli enemmän materiaalin ohuutta kuin omaa kelvollisuuttani. Luistelu oli yksinäistä puuhaa, kaverina oli jää ja pakkanen. Mutta 28.3.1989 aloin juoksemaan, koska lopetin luistelut pari päivää aikaisemmin turhautumiseen. Tuo päätös avasi uuden maailman, ihan puhkesin kukkaan. Muutuin introvertista sellaiseksi millaiseksi minut aikoo nyt määritellä. Pyyhin ujoudella takapuoltani. Se ja moni muu jo kaiholla muistamani asia urheilun parissa ja sen kyljessä on tavalla tai toisella tuon päätöksen ja lajinvaihdon ansiota. Että kiitos vaan teille asianomaiset.
3. Itsensä kouluttaminen: On helpompaa kuin tietää mihin pystyy, kun on kohdannut rajansa. Ja sitten on taivuttanut niitä rajojaan. Tämä mekanismi on jelppinyt elämässä muutenkin. Sietää sadekeliäkin jo ihan hyvin. Vaikkakin murrun henkisesti aika pienestä, se on osa prosessia, joka ei tule koskaan valmiiksi.

Kolme paskinta asiaa urheilussa?

1. Jatkuva alamäki: Alamäki on urheilleissa ihan kiva ystävä, mutta tuloskuntoa kynsiessään aivan sietämätön isäntä. Oppinut olen elämään sen kanssa, ja melko raastavaa tämä kehitys on ollut. Se on sellainen myrsky pipetissä. Tietty itsehän tuon alamäen voi katkaista, mutta harjoitteluprinsiippini ei sitä mahdollista.
2. Välineurheilu: Mikään ei korvaa harjoittelua, jos pyrkii itseään paremmaksi. Paitsi ehkä epo.  
3. Urheilu on kivaa, ei ole kolmanneksi paskinta asiaa. 

Olet pitänyt blogia vuosikaudet tai tarkemmin ottaen vuosikymmenet. Se erottuu nykypäivän piilomainosten maailmassa poikkeuksellisilla kaunokirjallisilla ansioillaan. Mikä sai runopojan aikoinaan tarttumaan kynään? Mitä mieltä olet nykyisestä kehityksestä, jossa blogit ovat keskittyneet yhä enemmän varusteiden ympärille?
- Niin, kiitos vaan. Kirjoitin joskus runoja. Ne olivat todella kamalia, kuten:
"Taas tuijotan kuin perkele kohtaloa silmiin, elämäni peiliin.
Ilokseni voin tunnustaa olevani jonkin verran häviöllä.
Joillekin tämä on krapulaa, jonka huominen tuo.
Toisille tämä on tieto siitä, ettei olekaan valittu.
Oikeasti tämä on vain hetki silmien sulkemisen ja aukaisemisen välillä. 
Olen taas niin pirun väsynyt."

Sitten maalasin seiniä. Yksi teos oli ihan hieno, mutta se rakennus purettiin viikko teoksen valmistumisen jälkeen. En ehtinyt edes ottaa siitä kuvaa. Ehkä siksi sain kollegoilta väitöslahjaksi kyniä ja luonnoslehtiön piirtämiseen, mutta sitten piirtämisen sijasta käytinkin aikani bloggaamiseen. Aloitin jonkinlaisen blogin pitämisen vuoden 2004 alussa (http://stefontaine.blogspot.fi/), ja sisältö on ollut aina tällaista nillittämistä. Mitä varusteita turpoaviin blogeihin tulee, niin tiedän, etten osaisi kirjoittaa varusteista. Voisin tietty mainostaa hevoslinimenttiä ja opastaa sen käytössä. Parhaimmillaan varusteiden ympärille rakennettu blogi helpottaa elämää palanen kerrallaan niin kuin DC Rainmaker. Nykyään tulla voi tulla asiantuntijaksi ihan arkihavaintojen pohjalta jos niistä jaksaa blogata, mutta se ei tarkoita, että silloin on asiantuntija. En saattaisi kirjata ylös, että tämä vempele ja nämä tossut ovat oikeat juuri sinulle, kun siihen pystyy vain se, joka toisen jalkoja tulkitsee. Suosittelu on eri asia, mutta kaikkiensa ne ovat mielipiteitä. Ehkä blogosfääriin katoava vastaustenetsiskelijä on ihan oikeasti eksyksissä. 

Mitkä ovat harjoittelusi kolme perusprinsiippiä?

1. Innostunut päämäärättömyys: Innostukseni kumpuaa pettymyksistä. Ja niitä piisaa kun laittaa riman riittävän korkealle. Silloin kun olin itseäni parempi juoksemaan, minulla oli valmentaja, joka vain kerran opasti minut pois radalta kesken treenin kun se kuulemma näytti niin helvetin kamalalta. Juoksin samalla viikolla ennätykseni. Ehkä hän olisi voinut useammankin kerran puhaltaa pelin poikki, kun menin harjoituksissa aina minne tuuli vei. En vissiin ole ollut ihan helppo valmennettava.
2. Vammateema: Tämä taas kumpuaa ykkösprinsiipistä. Epäilen korkeaa korrelaatiota. Kun sählää, tulee vammoja, uskokaa minua. Kun ei kuuntele pientä väärää kipua, istuu pian paikalleen ison kivun kera. Pahimmillaan vietin suklaata syöden lähes 8 kk jännerappeuman vuoksi. Tein sinä aikana vesijuoksua kerran 6 tuntia ja 10 sekuntia putkeen, mutta siihen meni vesijuoksun maku. Silloin myös olin isoin minä ikinä.
3. Valmennuksen unohtaminen: Nyt aikuisena olen sivuuttanut mahdollisuuden tehdä asiat oikein ja nautin ykkösprinsiipistä Stravan seurassa, Segmentit ohjaavat harjoittelujani. Ja himoitsen blogeja, joista saa ilmaisia arkikokemuksiin pohjautuvia treenivinkkejä. Niillä pötkii sinne tänne.

Entä elämäsi kolme perusprinsiippiä?
- Näitä pohdin paljon kun seurasin kyvyttömänä isäni hidasta vajoamista aivohalvauksen uomissa viiden vuoden ajan kohti sitä pientä ihmisentapaista, jollaisena hänet eräänä sunnuntaina viimeisen kerran näin. Isäni oli aina ystävällinen/kohtelias, reilu, suvaitsevainen ja iloinen. Niihin tähtään, vaikka eivät niin yleviä olekaan, ja vaikka en niitä aina tajuakaan noudattaa. Onpahan jotain ohjenuoria kuitenkin.

Olet turkulaisen kestävyysjuoksumikrokosmoksen merkkihenkilö ja ennätykset kaikilla juoksumatkoilla ovat varsin kovaa valuuttaa kansallisesti vielä tänäkin päivänä. Mikä on ollut hienoin hetki kilpajuoksu-urallasi?
- Kiitos tästä maininnasta. Olen imarreltu. Hienoimmat hetket ovat olleet niitä kun olen ollut tajunnut olla tyytyväinen suoritukseeni. Vihaan nyt sitä, että olen ollut lukuisia kertoja pahalla päällä jonkun ennätyksen jälkeen. En silloin tajunnut, että ennätysten virta voi tyrehtyä vaikka vammoilla pallotteluun. Ja minähän sähläsin juoksuni vammoille. Mutta vastaus olkoon, että kilpailumielessä kukkeahkoin hetki on puolimaratonin SM-kisa vuonna 1997, kun juoksin 1.07:25 ja olin muistaakseni kisan viides. Sinä vuonna olin SM-maastojen pitkälläkin 8. ja vain minuutin Harri Hännistä jäljessä. Hän oli kuitenkin 2:11 maratoonari. Kisasta muistan kun yhdessä mäessä olin juuri noussut kisan viidenneksi ja ajattelin oitis, että enhän minä voi olla näin hyvä. Onneksi en sitten ollutkaan. 

Voisitko kirjaviisaana antaa vinkin maailman parhaasta urheilukirjasta? Tiedän vastauksen, mutta kysyn silti. Mikä on kyseisen kirjan paras lause?
- Mauno Saaren kirjoittama Juoksemisen salaisuudet. Se kertoo Lassesta (Viren, jos joku ei äkkää). Kirjassa on itse asiassa kaksi parasta lausetta. Toinen on kirjattu Rollen (Rolf Haikkola, valmentaja) suuhun: "Se on sitten kolmekymppiä ja auton kanssa". Tähän lauseeseen tiivistyy siis tuleva 30km:n kova lenkki. Se on niin karu ilmaisu. Toinen lause liittyy Rollen ja Lassen keskusteluun ko. treenin tiimellyksessä: "Oliko paha? Ei, sellainen varpusparvi vain". (Voi olla, etteivät nyt ole ihan suoria lainauksia nämä, mutta sinnepäin.)

Jos olisit diktaattori ja sinun pitäisi määrätä kansalle yksi juoksuharjoitus, mikä se olisi? Miksi?
- Se olisi TV-kova. Kehon koulutuksen ohella se kaitsee ajatuksia. Sen korvike voisi olla määrätä määrää pennuille.

Tässä vielä kuva Raakan tossuista muutama vuosi sitten.

Karhu-viesti

Ensi viikonloppuna, jos kaikki ovat terveenä ja löytyy massit maksaa osallistumiset, on ainutlaatuinen viikonloppu. Karhu-viestiin starttaa ensimmäistä kertaa oman urheilu-urani aikana neljä (4) Turun Urheiluliiton joukkuetta.

Se on kuulkaa aivan vallatonta.

Yhtäkkiä oli kivaa

Minne menet motivaatio?

On ollut hetkiä, jolloin olen ollut innosta kukkeana. En ole edes tiedostanut olevani erityisen motivoitunut harjoitteluun, ja olen kuvitellut kuulostaneeni pääni sisällä Utriaisen Ilkan positiiviselta piiskaukselta, jolloin useat jaksamattomuuteen liittyvät termit ovat painuneet unholaan, miltei lakanneet olemasta. Näitä toveja melko tavalla useammin ja erityisesti nykyisin olen potenut motivaation puutetta. Jollette tiedä, niin se on sellainen tila, joka vetää kohti sohvaa ja (ammattilaisen näkemyksen mukaan likaista) suklaata. Ei se ole vakava vaihe ihmisen elämässä, mutta kun kerran joskus motivaatio on vahvasti läsnä, vaikkei sitä edes tiedosta, ja joskus taas ei, niin minne kummaan se sitten välillä katoaa? Ärrällekö?

Kaltaiseni tai ei-kaltaiseni ihmisen käyttäytymistä ohjaa usein sisäinen syy, tarve saavuttaa jotain. Menemättä sen lähemmin motivaatioita pähkiviin teorioihin totean vain, että tämänkaltaisen tarveteorian ilmentyminen käytännössä on saattanut minut urheilijana nykyhetkeen. Tai siis nykyhetkeen. Urheilijastatus on ehkä vähän liioittelua, vaikka entisen elämän identiteetti yhä myllää sisälläni. Jatkuvasti on tarve saavuttaa jotain parempaa tai sitäkin enemmän minimoida etenemiseen käytettyä aikaa. Tämä kuulostaa huomattavasti tylsemmältä, mitä siihen vaadittava vaiva on itselleni tarjonnut: happoa tihkuvia lihaksia, kehittymisen huumaa, lämpiä suihkuja kylmien kovien lenkkien jälkeen, lukuisia ystäviä ja lopputuloksena vähemmän kulutettua aikaa. Toistan siis vielä motivaationi syvimmän olemuksen: Olen viettänyt lukuisia tunteja ja kilometrejä vain siksi, että kuluttaisin vähemmän aikaa jonain toisena hetkenä. Aika simppeliä ja monelle varmaan erityisen tuttua. Ja se on aivan mahtavaa.

Miksi niin yksinkertaiseen ja lähes itseohjautuvaan puskijaan voi kadottaa tuntuman? Nuorena poikana kuulin itseäni aikuisemman tokaisevan, että mikään ei motivoi häntä niin paljon harjoittelemaan kuin takataskussa oleva maksettu ilmoittautumislomake maratonille. Silloin ei moisesta piitannut kun silkka juoksemisen ilo siirsi minua eteenpäin. Aikuisempana kokeilin tuota kuulemaani Berliinissä neljästi ja aina mätti. Muualla tosin onnistuin kovin paljon paremmin, mutta triathlonsuoritukseni poislukien olen käyttänyt maratoniin eniten aikaa juuri Berliinissä. Ja tietenkin syytin siitä Berliiniä, maailman nopeinta maratonreittiä, tai tuulta ja sadetta tai urheilujuomaa, harvemmin itseäni.

Tosiasiassa syy oli aina kyvyssäni jallittaa itseäni, ja se, että motivaatio tuli muualta kuin sisältä. Se tuli takataskusta. Kyllä minä jokaisena suvena aikaa tuhrasin juoksuun, mutta vääränlaiseen. Etenin mukavasti puolitehoisilla kovilla treeneillä ja väritin hölkkäkisojen laahaavutta vain pienellä treenijumilla. Siis sellaisella kehon tilalla, jota en ollut vielä edes saavuttanut. Kuvittelin vain. Jallitin siis sisäistä tarvettani saavuttaa jotain tekemättä sen eteen oikeita asioita. Tein jotain sinnepäin, mutta se ei riitä. Sillä saa helpommin urheiluvamman kuin kovan kunnon.

Nyt voin sen verran myöntää, että mainittua mahtavampaa kepulointia motivaatio-lopputulos -rintamalla olen toteuttanut vain triathlonurallani. Olen vankasti todennut toisena vuotena (2014), että 17km:n viikkokilsat eivät millään riittä edes puolimatkan kisan viimeistelyyn, mikä lienee helposti järkeiltävä totuus. Kauden päätavoite oli kuitenkin täyden matkan kisa. Sitten olen onnellisesti toteuttanut yhtä onnettoman motivaatio-lopputulos -putken heti seuraavana vuonna, ilman täyden matkan tavoittelua. Jokkeri, entinen valmentajani (tai siis henkilö, joka teki meidän juoksutallille kovia ohjelmia) oli painanut mainoskynäänsä muilta lainatun tekstin: "Tyhmä ei ole se, joka tekee virheen vaan se, joka toistaa sen". En ehkä muistanut tuota jälkimmäisenä touko-kesäkuussa, vaan vasta syksyllä nähdessäni kun Raaka-Arska odotteli vauhdiltaan hipuvaa minääni Nuuksion metsissä.

Nykyisin takataskussani tai itse asiassa työhuoneeni seinällä on maksettu muistutus elokuisesta Ironman Copenhagenista. Se on samainen kisa, johon tähtäsin 2014 onnistumatta kuitenkaan edes saavuttamatta Kööpenhaminaan suuntautunutta lentoa. Olin toipilas vastoin tavoitteita. Kompensoin tuon harmituksen aiheen saman vuoden lokakuussa Barcelonassa, joka oli ihan kiva keikka, kun selvisin siitä hengissä. Mutta nyt tunnen, että ensi kesän IM-koitoksen maalissa ei häämötä mitään, mikä innostaisi erityisen paljon. Hengissäpysyminen kyllä, mutta en edes tiedä, onko finisher-paita musta. Ironman-kisan sijaan lukuisa muu asia motivoi minua enemmän. Näissä kaikissa ei edes ole tarpeen olla erityisen nopea (rogaining) tai limiittinsä voi testata useaa otteeseen (lyhyemmän triathlonkisat tai juoksussa kilvoittelu). Heikko motivaattori ei myöskään ole se, että pääsee ulkoilemaan vammoitta. Mikään ei ole yli ajan muuttunut  ja todellisuudessa taidan harjoitella nykyään ajalla mitattuna jopa aiempaa enemmän: 140-160km juoksemiseen viikossa kuluu vähemmän aikaa kuin 10-12h, jotka nykyään kulutan ulkoillessa.

Niinpä olenkin tällä erää juoninut, että tavoittelemalla näitä muita suorituksia saavutan aina vain paremman kunnon ja sitten vain menen ja teen. Ja siihen tykö en aio liiemmin ajattella Ironman-kisaa. Summattuna tämähän on syy, joka minua siirtelee jo nyt: Ajattelematon tekeminen.

Laitan tähän vielä kuvan rantautuneesta floridalaisesta meduusasta.

A photo posted by @stefontaine on Nov 16, 2015 at 6:18am PST

Muotibongauksia (sovellettu Juoksija-Lehdestä)

Tällä kertaa tavoitimme muotibongaukseemme päivystävän dosentin, Stefontainen. Ahkerana hikoilijana hän nykyään tasapainoilee nousukuntojen ja erinäisten taukojen välimaastossa niin kuin ikääntyvän nuoren miehen tuleekin. Triathlontähtäimessään hänellä on muun muassa Kööpenhaminan Ironman, vaikka motivaatio siihen ei kuulemma ole juuri nyt erityisen kukkea. Ennen hän vain juoksi, mutta keho sanoi köh. Siispä 3elämysharrastaminenkin on kuulemma ihan ookoo, hän opastaa. 

Ste, miksi valitsit juuri tämän asukokonaisuuden?
- Noo, lähinnä siksi, että saan peitettyä alastomuuteni. Minulla on ilman vaatteita kovin alaston olo ja olen myös varsin kaino ravaamaan nakuna. Näin talvella on jo pelkästään naapurisovun nimissä soveliasta pukeutua johonkin. Eli siksi. 

Jätetäänkö tuo saivartelu sikseen ja jos nyt vain vastaisit kysymykseeni.

- Aivan. Jalkani olen verhonnut tällaisilla Niken (ei vielä sponsoridiiliä) juoksutrikoilla. Näissä on erityisen paljon taskuja, joita en tarvitse, eivätkä nämä sovi lainkaan tähän keliin: Nilkat ovat paljaana ja trikoista näkyy polvet läpi. Ovat näet kesätrikoot. Lisäksi ne ovat vähän huonot kun eivät ole tummimman mustat, vaan jopa hieman harmaat. Sieluani raastaa juosta tällaisissa, mutta näillä mennään. 1990-luvulla tällaisia sanottiin pellen asuksi, ja mopopojat jaksoivat ilkkua. Nykyään ne liittävät minut osaksi terveilevää yhteiskuntaa. Olenkin muissa tummemmissa trikoissani pelkkää hymyä. Nämä Championin sukat (ei vielä sponsoridiiliä) ovat valkoiset, koska valkoinen väri on kimmoisa. Mustissa sukissa ei askel ole kimmoisa. Se on totta, kun sanon niin. Muuta väittävät ovat tekstiilitehtailijoiden ja tekstiilitutkijoiden salaliiton uhreja. Salaliitto se on kun kerran yksi tekstiilitutkija hyväksyi apurahan, jonka myöntäneen säätiön hallituksen varapuheenjohtajan naapuri on se tekstiilitehtailija. Hänen tehtailunsa tuottaa vain mustia sukkia. Niin, ostin muuten nämä sukat ja vääränväriset trikoot USA:sta alennuslaarista joku viisi vuotta sitten. Sukkia oli paketissa kuusi paria, ja se oli hyvä diili, kun ravaa ilman sponsoreita. Voisin kohta ehkä korkata toisen parin.

Pipo on Spyder-merkkinen (ei vielä sponsoridiiliä) ja ostin sen USA:ssa vuonna 2007, koska tuli vilu kesken talvea. Ihan alekorista bongasin, kun siellä oli musta mytty kirjavien hattujen keskellä. Pipo haisee nykyään happamalta pierulta, mutta se suojaa päätä. Pipoa pitää pestä lähes koko ajan. Kesälläkin pesen sitä salaa. Tämä paita tässä on juoksukisasta USA:sta, pidän siitä kun se on niin musta. Kisa on maastojuoksukisa, joka juostaan viinitilalla Marylandissä aina marraskuussa. Rankin reitti ikinä, mutta paita on ok. Se on entisen juoksutallini, Howard County Stridersin sponsoroima, kuten huomaat.

Entä tuo takki, siinä ei ole hihoja.
- Ei se ole takki, se on liivi. Niken (ei vieläkään sponsoridiiliä) liivi. 

(puuh) No miksi valitsit liivin keskellä talvella?
- Liivissä (Nike, ei edelleenkään sponsoridiiliä) nämä hauikseni ovat vapaalla. Se on niille tärkeää, kun ne ovat niin pienet, lähes olemattomat. Ja jos katsot tuonne, niin näet dosentti Saarisen saapuvan ja katsos kun hänellä on päällään sellaista kuosia, jota kotonakin on, ja jonka valittuani olisin voinut tulla sekoitetuksi häneen. Mistä sitten tietäisit kumpi meistä nyt oikein päivystää ja kumpi ei??? Liivi on hieman yksilöivä, ja siinä on heijastimet eteen ja taakse. Vetoketjun kyljessä lukee jotain coolia, mutta en nyt muista mitä. Vetoketju on juuri siitä kohtaa jumissa, joten en voi sitä tekstiä enää tarkistaa. Ostin liivin Niken Factory Outletin alekorista USA:ssa. Se oli riittävän halpa ja musta. Vähän turhan lämmin tosin.

Mitä erityistä on asusi ulkonäössä?
- En ymmärrä kysymystä. 

No miltä kuvittelet asusi näyttävän?
- Ai. No, kuvittelen sen tummaksi. Nämähän ovat mustat vaatteet. Olen tällainen varjojen mies, synkkien kujien cooper-mestari.

Mitä erityistä asusi toiminnallisuudessa on?
- Asuni toiminnallisuuden keskeinen piirre on se, että saan sen päälle ja päältä pois. Se on samanlainen ominaisuus kuin vaatteissa yleensä. Lisäksi asuni suojaa orvaskettäni mukavasti. Asuni toiminnallisuuden keskeinen osa onkin juuri orvaskeden suojaaminen. Jos muuten pukeutuisin näin kesälläkin, niin orvaskettäni kirjaavat pisamat pysyisivät ehkä poissa. Siitä tulee mieleen kun vuonna 1990 juoksutiimini kledjuihin kuului tuulihousut. Juoksin niiden kanssa kerran, ja sitten hakeuduin sellaisten kesäisten mustien trikoiden pariin. Käytin niitä loppuunkulumiseen asti, sellaiset 12 vuotta. Nekin olivat Niken (ei vieläkään ole kuulunut sponsoridiiliä). Lopuksi voisin todeta, että tässä päällä olevan asun etuna on myös, että hajut pääsevät ilmoille muiden iloksi.

Millaisen juoksuvaatteen haluaisit hankkia seuraavaksi?
- Jonkun mustan.

Mitkä ovat juoksuvaatekaappisi suosikit?
- No, kaikki mustat ja puhtaat. Kaapissa on kyllä värikkäitäkin teknisiä paitoja, joita olen vastaanottanut kisoista. Suosikkini niistä ovat mustat paidat, koska ne ovat mustia. Jos ei ole muuta tarjolla, niin likaiset mustatkin ovat ihan ookoo.

Entä nuo tossut, ne näyttävät aika kauhtuneilta?
- Nämä New Balancen 1400RC:t (ei vielä sponsoridiiliä) ovat juuri sisäänjuostut, vajaa 800km alla. Nakkasin ne Barcelonan kisan (2014) jälkeen mäkeen, kun niihin tuli huono karma, mutta sitten löysin sattumalta niiden puhtaat nauhat, ja palautin ne rotaatioon. Nämä pitävät yllättävän hyvin liukkaalla. Ostin ne USA:sta ihan ilman yllytystä. Nämä ovat ei-mustiksi tossuiksi varsin värikkäät ja ne loistavat pimeässä. Ne näyttävät lutuisilta kun istun pimeässä kellarissa. Rotaatiossa on samaan aikaan muutama muukin pari: New Balance Zante NYC (ei sponsoridiiliä), New Balance 980 (ei sponsoridiiliä), Under Armour Speedform (ei sponsoridiiliä), Brooks Pure Grit (ei sponsoridiiliä), Icebug Anima Grip (ei sponsoridiiliä) ja Saucony Kinwara 4 (ei sponsoridiiliä ja niistä tulee pikkuvarpaat ulos), mutta nyt kysyn, että oliko muuta?

Ei.
- Aha. Kiitos vain sitten. Lenkillä nähdään.

Dosentin asu:
Takki: Ei ole
Liivi: Nike
Trikoot: Nike
Tossut: New Balance

Tässä pitäisi olla kuvakin, mutta ei ole.

Haastattelu on muuten täysin dosentin kuvittelema, mutta toivelistalla. Niin eikä tämä ole kuitti Kimmon uudesta nopeasta kisa-asusta.

Pika-alamäki

Elimistöni totesi tuossa tiistaina, että otetaas kuule pieni paussi. Luin sinä päivänä tenttivastauksia ja keskiviikkona oli +39C kuumetta. Vissiin korreloivat nuo.

Edellisestä paussista onkin jo aikaa jopa 5 viikkoa ja treenikin alkoi jo sujua, niin ilmankos homman pitää taas keulia. Itse ihmisjunttakin ihmetteli sunnuntaiaamun pulsseja siinä spinnatessa, mutta eipä niillä merkitystä ole. Enemmän pitäisi vannoa wattien nimeen, mutta ei pysty. Ei ole edes pakko kun olen vain elämyskolmiurheilija. Riittää kun muistaa toistaa yksinkertaisia juttuja riittävän usein ollakseen parempi versio itsestään, ja jotta voin tarjota jonkinmoisen kunnon kehityksen flunssan murskattavaksi.

Vaan enpä koe olevani erityisen kärsimätön tällä kertaa tässä sairastellessa, mutta kerronpahan vain, että nyt alkaa riittää. Ihan just nyt. Osa keuhkoista on toisaalla, ja vaikka nyt nautinkin normaalista kehon lämpötilasta, niin ei vaan jaksa. Onneksi sohva ja tv ovat sijoitettu samalle vyöhykkeelle. Lohtu sekin.

Epätoiveradio

Oli jo myöhäinen perjantai-ilta kun aikoinaan ihan erilaisille teille suuntautunut lapsuuden ystäväni, eräs parhaimmista sellaisista, soitti kohtalaisen liikuttuneessa mielentilassa. Siis sellaisen voimajuoman vahvistaman herkkyyden keskeltä. Hän muisti elävästi muun muassa kun astelimme Jedin Paluun elokuvanäytökseen vuonna 1983 isosiskoni seurassa. Kuunnellassani häntä muistin käyneeni saman puhelun hieman yli 10 vuotta sitten. Illalla juttelimme silloinkin. Ohi puheensa muistelin, kuinka taitava hän olikaan nuorena kollina erinäisissä teknisissä hommissa, etten tajua sitä vieläkään. Mukavia metkujakin teimme. Me pienet maalaispojat.

Kuunnellessani ystävääni aikakonetta käteni olivat pintapuolisesti näyttävässä rasvassa ja renkaanvaihto kesken. Iloitsin piilossa, että kerrankin vaihdoin renkaita ilman kumin puhkeamisen synnyttämään riemua. Se riemu kun on kuin piranjat järsisivät hermojen kintereitä. Tunnustan, että en ole piranjaparven sallinut hermojani kutittelevan, eli ihan vain kuvittelen sitä tunnetta tässä. Joka tapauksessa ilman tuota riemuakin perjantai-iltani oli saavuttamaisillaan putkipyöräilyyn valmistautumisen kulminaation, mitä nyt muistelot hieman hidastivat prosessia. 

Melko pirteään, joskin riittävän lämpimään keliin sopiva vaatetus helli jo sohvan päätyä, energiat odottelivat ihan rauhassa vettä tulevaksi ja nuo maantien nielijät olivat valmiina pitkään päivään. Kohta jo nukuin. Ajatukseni matelivat melko hitaasti siinä telefoonin ja maantiekiitureiden välillä, joten on luentavinta hypätä lauantaiaamuun ja Uuteenkaupunkiin Vahterusringille. Siellä oli tarjolla Röret Runt, lutuinen pyörän sisäulkoilutus.

Varhain aamulla putkeen kokoontuneet 30 ajajaa rullasivat opastetun kierroksen (1040m). Puhetta riitti kiitettävästi. Itse hahmottelin ajavani yksinäni lähinnä siksi, että kohtaisin itseni, siis tehdäkseni sellaisen "väsynyt minä jaksaa" -simulaation.

Sellainen muodolliseksi kuvailtava startti tapahtui ja lähdössä seuraani hakeutuneet kaverit olivat vahvasti siinä luulossa, että ajan kanssansa. En heitä syytä luulostaan, kun en kerran oikein osannut kieltäytyä seurasta asiantuntevasti, ja valitsin hienotunteisesti vauhdin hiljentämisen ja jättäytymisen heistä oitis. Ajoin heidät sitten matkan saatossa neljä-viisi kertaa kiinni ihan tahtomattamani. 

Noin kaksi minuuttia startista ajoin yksin putkessa. Sillä saralla päivätoimeni eteni lupsakkaasti ja tuttujakin tapasin enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin kun ohitin seura- ja lajitovereitani saman puuhan äärellä. Ehkä 80km:n kohdalla äkkäsin, että he pysähtyvät paussille ja voimakkaasti vaimentamani sisäinen sosiaalinen eläimeni pyysi vessaan samaan aikaan. Pienet kuulumiset vaihtuivat ja tyrkkäsin vähän Pepsi Maxia tykö. 

Tuo teko seuralaisineen kostautui ajettuani 4 tuntia. Lyhyet mäet tuntuivat yht'äkkiä julmilta, jyrkiltä ja jatkuvan horisonttiin vain, koska polkimia pyörittävän kehoni energiavarastot olivat huvenneet putkeen. Sain taas lajitoverini kiinni ja ääntelin epätoivoisesti lopun alusta, vaikka matkaa oli taittunut vasta 126 km. Ystävällisesti vaimoni tokaisi, että kuinka usein olen syönyt energiapatukkaa. Siihen vastasin kaikki hitaat aivosolut tirrillään, että "Häh?".

Niin, ajoin 4 tuntia ilman energian siivuja. Putkessa. Yli 31 kmh. Ikää 43, korkeakoulututkinto ja kestävyysurheilun parissa viettettyjä vuosia 27. Näillä kuvittelisi osaavan jotain perusteita, mutta ei aina pysty. Pysähdyin joutuisasti energiatauolle ja sitten sujui.

Seuraavan kerran pysäköin pyörän sosiaalisten paineiden alla kun sovimme soppatauon siihen nurkille. Soppatauon jälkeen (166km) se sitten alkoi. Väki kun oli vähentynyt putkessa, alitajuntainen altistuminen alkoi todentua. Sadat salamat iskivät ainakin neljästi, oli tummia silmiä ja ruskeaa tukkaa, sillanpää toistui ja sitä rataa. 

Matkan edetessä tuli itselle väsy ja pieni tylsistyminen. Itsetutkiskelun ohessa etsin useita erinäisiä syitä, joilla voisi perustella lopettavani ajamisen siihen. Väsy ja tylsistyminen olivat kuitenkin tekijöitä, joihin hain tuntumaa. En vain ollut varautunut Iskelmäradioon. En sitten niin yhtään. Laaja ja varmasti huononkin musiikkimakuni ei näköjään taivu kaikkeen, ainakaan pakottamalla. Juuri kun toivoo, että putkeen sijoitetun kaiuttimen kuuluvuus ei enää kannata tuohon, niin eikös siellä ole taas seuraava kaiutin. Sitä rataa matka jatkui. Toiveikkuudesta epätoivon kautta toiveikkuuteen. Kohtasin hetken, jolloin olisin arvostanut ihan vain hiljaisuutta. Se oli vissiin ihan ensimmäinen sellainen hetki. Yleensä lyhyetkin tauot voin täyttää puhumalla lähinnä omaksi iloksi. 

Näin jälkikäteen tapahtuneen eduksi voi summata, että monotonisen pyörittämisen puudutus ei todellistu kun mielenkiinto kiintyy ulkopuoliseen ärsytykseen. Mikään muu kuin Iskelmäradio ei ole pystynyt moiseen. Ja olenhan sentään kerran jopa oksentanut syliin kesken ajamisen. Iskelmäradion käskiessä minua ja käsityksiäni jouduin jälkikäteen jopa tarkistamaan yliviisaan Internetin näkemystä iskelmän määritelmästä, sillä käsitykseni lajityypin musiikista olivat vaarassa murskaantua. Wikipediassa asiaan vihkiytyneet kirjaavat, että 

"Yleisiä piirteitä ovat sanoitusten epäurbaanisuus, populistisuus (laulut kertovat helposti lähestyttävällä, välillä arkisellakin tavalla elämän perusasioista) sekä yleinen vakavuus ja haikeus." 

Isoja asioita nämä. Olin ajanut yli 240 km yksin, joten sallin nuo ajatukset. Itseäni järisytti se, että viikon soittolistan jälkeen (Jari Sillanpää oli muuten viikon ykkönen, ja Apulanta, tuo tanssilavojen kestosuosikki, löytyi sijalta 15.) soitosta huolehtiva tietokone latoi ilmoille iskelmäikoni Pink Floydia, iskelmän kummisetä James Brownia, pari siivua Dingon, Leeviä ja Teuvoa, Juicen monettako pelokasta yötä (se on 15. yö, joka sieltä saapuu) ja potpuria, jossa temmelsivät ajassa ja tunnelmassa erinäisen yksihittiset iskelmäkoneet. Niin onhan PF:n Another Brick in the Wall melko vakava ja haikeakin tuotos, mutta eri tavalla kuin Yamma Yamma. Jälkimmäinen soi kuin stadion, vaikka niin snadi on, ensimmäinen pureutui vain brittiläisen koulujärjestelmän epäkohtiin.

Kun aavistin, että tämä kiva päättyy pian (n. 280km tuumilla) olin toiveikas Janos Valmusen suhteen, mutta ihan turhaan. Jossain vaiheessa isosiskoni muinoin läpikuuntelema Eppu Normaali kuulosti jo ihan ookoolta.

Ajoin 300,9km ajassa 9.56h. Keskivauhti hiipui viimeisellä satasella melko tavalla (31.7 -> 30.3kmh), mutta sen nyt on sellaista. Piti keskittyä siihenkin, ettei kohtaa teräspaaluja tai betonia. Päivä putkessa oli hyödyllinen matka itseeni, mutta vähemmän hyödyllinen aloittamatta jääneiden musiikkiopintojen saralla. Ehkä opin musiikkigenren määrittelystä jotain. 

Summaan päivän: Energialla selviää pitkälle, pelkillä ajatuksilla voi potkaista tylsyyttä nivuksiin ja kun matkaa on alle 20 km jäljellä, voi vain antaa mennä kunhan ei aja teräspaaluja päin. Fyysisesti en tullut erityisen kipeäksi. Allit ja niska kiristyivät, mutta nekin varmaan pitkälti lihasten puutteesta. Se, mitä putkeen mennystä päivästä myöhemmin seurasi, yllätti minut. Muun muassa maanantaina antamani luento-opetuksen jälkeen olin ihan tiltissä. Normaalisi en sitä ole. Samana iltana uinnissa ja sitä edeltävässä pappajumpassa oli melkoinen sulaminen menossa. Lopetin uinninkin kesken kun en jaksanut enää kellua.

Ei ole välttämättä tarve katsahtaa menneeseen vuoteen

Täysimatkaton vuosi 2015 on takana. 

Vuosi oli raju. Pidempään sairastellut isäni kuoli keväällä, syksyllä sain dosentuurin Oulun yliopistosta, ja koko vuoden tuiskeissa ruhoni natisi liitoksissaan, mutta muuten oli ihan kivaa. 

Kävin kynnystestissä marraskuun lopulla. Olin viimeistellyt kuntoani pahalla nilkan nyrjähdyksellä ja vajaan kuukauden tauolla. Taso oli odotettu ja parempi kuin vuotta aiemmin. Lisäksi äkkäsin, että olen samassa juoksukunnossa kuin 21 vuotta sitten. Se oli hetki, jolloin ei ketuttanut niin paljon. Mutta siihen ilon hetkeen minut toi kevät, kesä ja syksy.

Talven loputtua olin kuvitellut olevani jo jonkinlaisessa juoksukunnossa, kunnes hyvä ystäväni Tibialis Posterior käski. Sanoi, että annat nyt olla ja nautit maalis-huhtikuusta. Et niin kuin elämyskolmiurheilijan tulee, vaan sillä tavalla tavallisesti. Odotat siinä sivussa kun kevät taipuu. Äh, jumppasin varpaankoukistajaa raa'alla tavalla ja lähdin Teneriffan leirille. Siellä itseni ja muiden lisäksi mäet käskyttivät minua. Muista nyt mainittakoot Ile. Käskytyksen tasapainoksi minulla on video siitä kun Ile hyytyy eläintarhan mäkeen. Sellainen kevätkauden ilopilleri se lyhyt todiste. Ilosta ja nousuista huolimatta päätin kevään pettymykseen Liedossa. Lujan lenkillä jäin omasta epävirallisesta ennätyksestäni joku 5-6 minuuttia ja olin jopa väsynyt siihen tykö. Epävirallinen ennätys on tosin parinkymmen vuoden takaa. 

Toukokuussa kävin myös keskusteluttamassa reisiäni Pajulahdessa. Se oli aivan sietämätöntä. Muistin vasta siellä jossain vastatuulen keskellä miten vuotta aiemmin olin vannonut, että jos vielä joskus menen keväällä duathlon-kisaan, niin voisin ihan vaikka treenata siihen. En sitten tehnyt niin ihan antaumuksella. Yhden tempotreenin vedin. Siinäkin oksensin syliini toisen kympin kääntöpaikalla. Buzz Lightyearia mukaillen: "Laattaan ja siitä yli". (Opin tämän eilen kavereilta, ihan sanontana, en käytännössä ja tämä versio kuulemma vähän mukailtu. "Laattaan asti, ja sen yli" on virallinen. Kiitos Kimmo.)

Niin, en ollut alunperin edes menossa koko kisaan, koska se oli siirretty Helsinkiin ja osallistumismaksua oli tarkistettu 30 eurosta 135 euroon. Se on ruman iso tarkistus. Lopulta kisa oli mainostettua halvempi ja Pajulahdessa. Maalissa sain mustan t-paidan, mikä oli periaatteessa "aivan loistavaa". En siis ollut sittenkään tavattoman pettynyt. 

Kesällä oli vapaata, kun ei ollut täysmatkaa odottelemassa missään vaiheessa. Päätin jo toistamiseen, että toista täyttä matkaa en enää taivalla, mutta tuli nekin päätökset mokattua vuodelle 2016. Muistattehan, että kesä oli sateinen ja tuulinen. Kävin uimassa porukalla, vaikka oli vilu. Heti kesäkuussa aloitin taivallukseni kohti kauden pääpettymystä, Joroista. Vantaalla vesi oli koleaa ja uinti tahmeaa. Garmin merkitsi osan siitä selkäuinniksi vaikka ihan vapaata vedin. Ei ole uinnissa ongelmia mulla, ei. Sitten tuli Kisko perusmatkoineen. Uinti oli siellä niin loistava, että matka lienee alamittainen. Kah, sitten tuli ja meni Voimarinne, jossa sain varpaaseni ehkä ihan pienen murtuman, mutta kisasin sprintin. Vielä siihen tykö koin Säkylän sprintin. Säkylässä kohtasin yhden henkilökohtaisista demoneista kun uinti toteutui rannoiltaan hyvin rehevässä Pyhäjärvessä. 

Yllämainitun iloittelun johdosta katseeni oli epätarkka. Etäännytin itseni toistamiseen juoksemisesta ja kovaa juoksemisesta keskellä kesää. Sain nauttia epäfokusoitumisesta Joroisilla, jossa noin 8km:n juoksun kohdalla juoksu räjähti. En tiedä, mikä muilla toimii, mutta minulla juoksemiseen on yleensä auttanut juokseminen. Nyt tein näin viikkoa kohden:

• Viikko 25 yhteensä 31 km
• 26: 7 km
• 27: 18 km
• 28: 22 km
• 29: 21.1 km
• 30: 19 km

Eli liene kenenkään muun syy, ettei kulkenut eikä kulje. Joroisilla tylsistyin sahaa juoksua enemmän peesaamiseen. Tietenkin voisin mainita, että paransin ennätystäni 15 minuuttia ja olen ihan saamarin tyytyväinen siihen tosiasiaan. Keli oli kohdillaan ja pyörä kulki hermostumisista huolimatta.

Loppukesästä piipahdimme kullan kanssa seikkailukisassa ja se oli sellaista mukavaa parisuhdeaikaa. Leppoisa päivä yhden varsinaissuomalaisen järven tuntumassa. Saimme ampua jousella ja suunnistaa ilman karttaa. Molemmat vahvuuksiani. Siitä meni noin kuukausi kun Raaka-Arskan innoittamana ja hyväksymänä notkistuimme SwimRun-kisaan Solvallassa. Se oli muikeaa. Juoksu (32 km pätkissä) ei sujunut yhtään, mutta uinnissa (5.8 km pätkissä) pysyin pinnalla. Tämä ensimmäinen kosketus lajiin kesti ehkä oletettua pidempään, mutta mukavalta se tuntui. Sai rallatella kauniin luonnon keskellä. Olisinpa vain juossut kesällä enemmän, niin ei olisi Raaka-Arskan tarvinnut odotella minua sillä tavalla.

Syksyllä pääsin taas vamman makuun. En rasitusvamman, jota olen vältellyt kuin ruttoa juoksemalla hirmuisen vähän, vaan tartuin sellaiseen äkilliseen nilkan nyrjähdykseen. Se siirsi minut sivuun 3.5 viikoksi. Tietenkin olin mielestäni ihan hyvässä juoksukunnossa ennen sitä, ja siksi tunsin hyvin kun aerobinen kapasiteettini heikkeni 8 prosentilla ja veren plasmat kaikkosivat 12% verran (ks. Wilber & Moffatt 1994, JSCR: 110) odotellassani nilkan kuntoutumista. Kyllä minä kellarissa jotain hurseerasin, mutta ei sillä kesää tee. Prosenttiyksiköiden huvettua sain minä itseni kuitenkin sellaiseen kuosiin, että kehtasin mennä kynnystestiin. Sitten kun sain tulokset käsiini niin olin sairastanut jo ensimmäisen joulukuun neljästä flunssastani. Liikunnallisesti joulukuu oli kohdallani varsin musta. Siinä on 31 päivää, joista sairastin 21. Sillä ohjelmalla ei noussut kuin paino.

Mm. HeiaHeian mukaan olen treenannut ajallisesti vajaa puolet siitä, mitä Ile latoo vuodessa. Tehollisesti en vertaile itseäni positiivisuuden ihmisjunttaan tai  kenenkään muunkaan tekemisiin. Olen itse itseni pahin vihollinen.

Numeroina vuosi 2015 näytti tältä

• 2515 km juoksua (pl. duathlon- ja triathlonkisat sekä yhdistelmätreenit)
• 4000 km pyörää (pl. duathlon- ja triathlonkisat, yhdistelmät ja työmatkat)
• 153 km uintia (pl. triathlonkisat ja yhdistelmät)
• 2146 m korkein nousu pyörällä
• 23 tuntia pappajumppaa ja sen verrannaisia
• 16 km väkisinhiihtoa
• 36 sairaspäivää, joista 21 joulukuussa (nilkan parantelupäivät merkitsin epätoivon keskellä osittaisiksi treenipäiviksi kun kerran menin kellariin)
• 3 "Loistava treeni" -toteamusta
• 3 juoksukisaa, joista yksi USA:ssa. Ensimmäisessä (huhtikuu) ja viimeisessä (marraskuu) vauhti oli yhtä hidas ~3:40/km
• 1 vajaaksi jäänyt 300 km Röret Runt (252 km)
• 33 hankittua KOM:ia (juoksu ja pyöräily)
• Muutama menetty KOM
• 22 paikattua/vaihdettu sisäkumia perheen pyöriin, lähinnä omiin

Trendikäs osasto

• 1 tunti Yin Yogaa
• 2 tuntia Pilatesta
• 1 Swimrun-kisa a' 5h 40 min.
• 1 Seikkailukisa a' 5h

Helyosasto

• 1 Hyytynyt Garmin Fenix 2
• 1 Hyytyneen tilalle tullut uusi Garmin Fenix 2
• 1 Kiukuspäissä ostettu Garmin Fenix 3

Siispä hymyssä suin kohti uusia pettymyksiä ja alkanutta vuotta 2016. 
Hyvää ja menestyksellistä alkanutta vuotta kaikille. 

Kimmo: Se on tasan 100 tänään.