Possujunan haju

Ilmanvastus se vasta veijari on. Viheliäskin vielä. Juoksu-uralla en sen kanssa niin harmissani ollut. Kunhan muistin Herb Elliotmaisesti latoa avaavat vedot aina vastatuuleen niin se riitti. Silloin oli päiviä, jolloin kulki vaikka ukkosmyrskyssä (5000m ennätys 14:35 oli tällainen hetki), ja sitten oli päiviä, jolloin ei kulkenut. Hampaat kiristyivät irveen, tukka laahasi maata, mutta ei vain kulkenut. Ihan valmentaja opasti pois radalta, kun ei kestänyt katsoa (hyvä, että teki niin kuin seuraavalla viikolla meni 5000m 14:35). Mutta milloinkaan se ei ollut ilmanvastuksen syy. Siis se, että kulkiko vai ei.

Nykyään suhde ilmanvastukseen on tuntuvampi, jopa henkilökohtaisempi. Olen laulanut sille, olen torunut sitä ja ihan hellinyt voimasanoin. Silti se vain vastustaa minua. Se vietävä kun kasvaa neliössä vauhdin myötä. Ilmanvastuksen ja minun suhteeni tuntuvuuden takaa lajikirjon laajennus. Nykyään kun tapaan harjoittaa sydänlihasta muutoinkin kuin juoksemalla, ja pyörällä pääsee lipevämmin kuin jalan, vaikka samat jalat siinäkin ovat käytössä. Kaikkien vähiten ilmanvastuksessa kiehtoo possujuna. Se on juuri se jonomuotoinen asetelma, joka ohittaa sinut toisistaan hajua mittaavien ajajien kera. Se on sama ilmiö, josta on niin kiva nauttia, mutta joka on samalla niin väärin. Se ilmiö kukkii ja voi hyvin ikäryhmästarteissa. Meillä kun on niin armoton kiire lycrat päällä. Mutta triathlonissa ryökäleet ovat luoneet ihan oikeat säännöt asiasta, eivät pelkkää normistoa: Roskat roskien paikalle ja kukin ajaa omaa ajoansa peesaamatta. Näitä sääntöjä on asetettu valvomaan motorisoidusti liikkuvat tuomarit, joiden ymmärrys tehtävän suorittamiseen ainakin kotimaassa on enemmän teoreettista kuin käytännöllistä laatua. Kooltaan mahtava Joroisen Finntriathlon tosin nitisee liitoksissaan, eikä tehtävän käytännön suorittaminen liene ihan helppoa, mutta sitten syy sormien välistä lipevien possujunien yleisyydessä on jossain muussa kuin tuomareissa. Mieleni tekisi nillittää oikein laajasti viime lauantain possujunakavalkaadeista, mutta onneksi kisasta on kulunut jo mieleni rauhoittanut tovi, joten jätän sen tekemättä. Kuulostaisin vain tätäkin kirjoitusta katkerammalta. Tai no hieman kyllä pistää yhä kun muistelen tulleeni ohitetuksi noin 10 km aiemmin ohittamieni ajajien toimesta siten, että he kaikessa possujunaisuudessaan siirtyivät kohti horisonttia polkematta, yläasennossa ja vielä naureskellen, että onpa mukavaa tämä. Koin sitten oikeutta tai vääryyttä, niin kyllä se pänni. Olin varmasti itsekin ohittaessani välillä muiden perässä kun ajoradalle ei viljalti porukkaa mahdu, mutta pyrin irtaantumaan tilanteista ajamalla kovempaa ja sättimättä pierujeni haistelijoita. Sen verran kova jätkä olen, että olen kerran ihan kuusi minuuttia boxissa viettänyt ja sitä myötä olen kovin ja negatiivisen herkkä peesaamisesta nauttimiselle. Niin kivaa kuin se onkin. Mutta en nillitä enempää. Olenhan lomalla. 

Enemmän harmittaa jälleen kerran kesken kaiken räjähtänyt juoksu Joroisilla. Viime vuonna laiha älyni ei ollut ymmärtää, miten SM-kisat juoksutetaan metsäpoluilla, mutta jälkeenpäin hahmotin, että tämä ei ole juoksu-urheilua ja kovasti reitin valvonnan helppous ajaa juoksun metsään. Niin tänä suvena aloitin itseäni puskematta, mutta 8km:n kohdalla olin valmis lopettamaan koko suorituksen. Niin kivaa se oli. Helppo on uumoilla, että "ajoit vain liian kovaa", mutta rohkenen epäilen tuota. Ajoin samaa settiä kuin 2+1h treeneissä, mutta paremmalla fiiliksellä ja valmistautumisella. Siltkin noissa harjoituksissa juoksu kulki vaivatta 3:40-3:50/km -vauhtia. Nyt pääsin jopa minuutin hitaampaa per kilometri. Saavutin välillä vauhdin, johon en pysty normaaliolosuhteissa. Kovinta on se, että juoksin vaimoa (vaikka hän kova onkin) hitaammin. Ehkä olen jalostumassa hitaan triathlonjuoksun spesialistiksi. Jahka joskus selviää, missä vika/ansio, aloitan tukiklinikat ja pidän teemasta blogia. On väistämättömän helppoa ymmärtää, miten paljon asianlaita pännii, mutta siihen keskittymistä enemmän olen toiveikas, että asia löytää ratkaisunsa. En sitä tässä vielä voi eritellä kun puhun tulevaisuudesta.

Vielä tuosta Joroisten puolimatkasta. Paransin ennätystäni 24 minuuttia, joten olen kyllä tyytyväinen, joskin kovin nälkäinen paremmasta. Muistan kyllä aiemmin viskoneeni piikkareita ympäri pitäjää, jos ennätys ei parantunut riittävästi. Siis silloinkin kun ennätys parani. Nyt kun asiaa katsoo kauempaa, olisi ihan hyvä ollut olla silloinkin tyytyväinen. Vaan eipä tiennyt poika mihin pystyy jahka vanhenee. 

Toinen havainto Joroisilta. Seuramme harrastajat latosivat sellaisia suorituksia, että suu menee muikeaksi. Alle viiden tunnin suorituksia, monen minuutin, jopa monen kymmenen minuutin ennätysmurskajaisia ja sen sellaista. Ei ole paha se. Onnea kaikille!

Mutta jotta voi tietää tulevaisuuden pitää tuntea menneisyys. Ennen Joroista hamusin lyhyempiä triathlonkisoja ahnaasti kuin nälkäinen paviaani. Halusin aina vain nopeammin pois ihonmyötäisestä uimarenkaastani siinä heikosti onnistuen. Voimarinteellä en päässytkään perusmatkan viivalle. Siis edes lähtöviivalle. Päivän väsymystila huomioiden se oli ihan hyvä. Sunnuntaina tosin suoritin uinniltaan lyhyen sprintin. Selvin maaliin toisena. Olin tyytyväinen juoksuun, joka oli keskivauhdiltaan "hyvää treeniä". Olisin ansainnut diskauksen kun ulkopuolinen avitti keskellä selkää jumittuneen märkäpuvun vetoketjun irti kisa-asustani. Toistin kaltaisensa suorituksen sijoitustaan myöden (mutta ilman vetoketjuepisodia) kuuden päivän päästä Säkylässä. Ajoin sieltä myötätuuleen muutaman seuramme konalaisten kanssa. Harjoittelin ahkerasti peesaamista. Siitä eteenpäin kohti Joroista vain himmailin tietämättä, että vahvin lajini juoksu onkin nykyään heikkouteni. Ihan kelpo reality check, sano.

Katkelmia kesäkuulta

Istun lentokoneessa. Taas. Nyt olen matkalla kahdeksi vuorokaudeksi Portugaliin todistaakseni, miten etevät opiskelijat pärjäävät eurooppalaisten kollegoidensa kanssa eräänlaisen kurssin finaalissa. Matkalla penkkiurheilemaan siis. 

Mutta vasta muutama hetki sitten istuin lentokoneessa. Silloin suuntasin muutamaksi päiväksi Bostonin nurkille. Silloin ote urheiluun karkasi, koska oli väsy ja ohjelmaa koko päiväksi. Otteen katkeaminen on ilmeistä kun parin päivän reissulle en pyörää raahaa ja ostokeskusten piirittämää valtateiden risteystä piirrettäessä kynä ei ollut taikonut nurkille minkäänmoista uintiareenaa. Ei siellä ollut edes tilaa pyörälle. Autolla katsokaas pääsee.

Kävin kuitenkin juoksemassa aamuvarhaisella kuten näillä keikoilla tapana on. Näkee paikkoja ja kykenee eksymään. Toteutin nämä tälläkin kertaa. Oli onneksi lämmintä niin ei tullut vilu yllättäen ilmenneen kiireen keskellä. 

Ennen Bostonin reissua ehdin kisaamaan Vantaalle ja harjoittelemaan vähän vaihtoja. Olen lyhyen triathlonurani aikani pitkälti vakuuttanut itseni, että uintiakin huonompi lajini on märkäpuvusta irtautuminen. Olen ihan videoita myöten selvittänyt sen salaisuuksia, ja ihaillut miten seuratoverit vain sujahtavat puvusta. Mutta silti märkäpuku - niin tuo vanha kuin tämä uusi - tapaa liimautua raajoihini erityisen terhakkaasti. Ehkä puvut ovat pelänneet hukkuvansa niin paljon, että tarraavat kehooni minkä ehtivät. Olen melko varma, että se on niin. 

No. Juoksin Bostonin liepeillä. Etenin arvaamattomille teille ja eksytin itseni metsään havupuiden ja järven äärelle. Se oli mahdottoman seesteinen, mutta hikinen hetki. Mainitsin siitä jopa ääneen vaikka yksin siellä eksyksissä olinkin. Ja ihan suomeksi hihkaisin. Oli sen verran palkitseva tuo hetki. Seuraavana aamuna rankaisin tuota iloa tonnin vedoilla vanhalla rautateillä, joka suorittaa hidasta ja rajallisesti budjetoitua matkaansa kohti asvaltoitua ulkoilureittiä.

Olin edellisellä matkallani vilpittömän innoissani. Työn puolesta tuo Bostonin matka ja kaltaisensa saman järjestäjän organisoimat vuosittaiset konferenssit ovat bensaa minun professionaalisiin liekkeihin. Vastineeksi nielen mieluusti muutaman päivän kitkuttelun rakkaan juoksu-urheilun parissa.

Ennen tätä nykyhetkeä lentokoneessa pääsin taas irti, ja sain otteen treenamisesta. Käskin pyörää ja venytin reipasta rahtusen yli, koska kulki. Pähkinöiksi meni mieleni kun jo toinen Fenix 2 lähti korjaukseen eräänä iltana. Se vain sammahti, ihan pimeni. Vuonna 2008 Chicagon maratonin jälkeiseen pettymykseen tehty investointi palasi ranteeseen. Mutta ei se ole sama. Se on eri. Siltikin se on ihan hyvä ja toimiva Forerunner 405. Ainoastaan vesi tekee sille kipeää, vaikka se selvisikin seikkailukisasta uintiosuuksineen paremmin kuin silloinen Samsung. Ei riittänyt sen puhelimen äly sanomaan, että pussi, jossa puhelin sijaitsi, oli auki siinä vaiheessa kun vesi tuli. Ah niin, ostinkin samana iltana Fenix 3:n, siis Garminin. Nyt kelpaa helyurheilla. Tämä on jatkumoa niille aerokiekoille sun muille, uskon. Ehkä tämä tiuku nopeuttaa minua. Ehkä se jopa kadottaa ainaisen vastatuulen, jota on kesäkuussakin piisannut.

Niin. Tuossa lentojen välissä pääsin taas treenin makuun. Kylässä käynyt vamman alkukin katosi pienellä jumpalla. Etenin sillä innolla Kiskon triathlonkisaan. Vaihtoja lukuunottamatta voisin pitää sitä parhaana kisanani vaikka juoksuvauhti oli vähän semmoinen. Pääsin kuitenkin maaliin ja kehoni yllätti minut horkalla vaikka söin noin lyhyessä kisassa mitä pitikin. Horkan myötä en kuitenkaan rohjennut lähteä illalla Provinssirockiin Faith No Moren edustalle. Sen sijaan söin juustohampurilaisia. Kolme.

Seuraavana aamuna ajoin porukassa ihan kevyen satasen vanhan munkin kera ja sitten hierrätytin lisää niskassa olevia nirhaumia viluisessa järvessä. Ihan ilolla vaan tässä mennään. En rohjennut ajaa mitään tempoa tähän väliin mutta eilen kikkailin vahingossa reippaan kasin ilman verryttelyä. Because I can.

Nyt ei tarvitse sitten Portugalissa tehdä muuta kuin syödä. Ehkä tietty juoksen. Lentomatkalla tein jo artikkelin reviewerin vaatimat jutut ja lähetin ne Chicagoon tsekattavaksi. En ottanut edes pukua mukaan vaikka ohjeistettu oli. Otin tossut.

Palaan pe-la yönä Suomeen. Sitten vasta klo 12:00 on startti Voimarinteellä. Ihan perusmatka vaan. Treenataan nyt vaikka niitä vaihtoja.